Istun kahden tutun välissä, ja ulompana vielä kolmas. Kiva on istua. Marja on kuitenkin vähän vaisu. Se jotenkin automaattisesti vaikuttaa. Miksi hänen pitäisi olla koko ajan iloinen, ei muutkaan ole, minä varsinkaan. Kiva olisi ihan vain istua ja kuunnella, aihe on mieluinen, mutta vaatteeni haisevat homeelle. En voi liikahtaa ettei haju pöllähtäisi. Sitä ei mikään parfyymi peitä. Kädet ovat muistiinpanoja kirjoittaessa hankalasti kylkiä vasten.
Aiemmista asunnoista tai niiden pesutuvista tarttui jokin outo haju, joka ei oikein lähde pesemällä. Minulla on liian paksu takki, hikosin ja haju aktivoitui. Onneksi toisella puolella istuu ihminen, josta en erityisemmin välitä. Istun vähän toispuoleisesti. Miltä sekin näyttää? Marja luulee, että hänessä itsessään on mielestäni rutto?
Toinen tilanne, kun jään pois ratikasta. Törmäilen vähän äkkinäisesti ovelle, kun ratikka jarruttaa. Ohi mennessäni näen nuoren naisen, ehkä tytön vielä. Ilmeessä on häive halveksivuutta tai ylenkatsetta. Vaikka ei hän tietenkään minua katso, vaan eteenpäin ei-mihinkään. Ehkä tulevaisuuteen, joka on korkeintaan tämän viikon pituinen? Se on varmaan nuorison perusilme. Mutta silti tulee pieni psykoottinen tunne, automaattisesti. Huomaan sen jo liikennevaloissa, ja kun tiedostan - se siitä. Huvittava huomata, miten ohjelmointini on pielessä. Mutta en minä mikään robotti ole, enää.
Kolmas tilanne, hississä. Suomessa se on psykedeelinen paikka. Minua se ei ole koskaan vaivaannuttanut muita paikkoja enempää. Eipähän kukaan ainakaan odota mitään. Naapuri, nuori tyttö, on melko lailla samalla ilmeellä kuin raitiovaunun vähän vanhempi. Ehkä hän on selvemmin lapsi tai ehkä mieluummin niin, että kun olen juuri päihittänyt edellisen ohjelmoinnin, onkin ihan hyvä olla. Vahva, mutta herkkä olo.
Otan koirat vastaan kuin koirat enkä ihmisten korvikkeet. Näen ne. Ai tuollaisiako ne ovat? Aika veikeitä, harmittomia, kunhan ovat. En minä niiltä mitään odota. Ulkona on niin kirkasta, että maiseman yksityiskohdat paljastuvat. Vai onko se mieleni, joka on kirkas? Se on liittoutunut auringon kanssa. Vitut minä mikään syksyihminen ole eikä huhtikuu ole kuukausista julmin eikä kevät naruunmenovuodenaika. Kevät on rohkea vuodenaika, kevät on idealismia. Nostaa päänsä kylmästä, katkerasta maasta tietäen, että aikamme on lyhyt - Se on yltiöpäistä, se on kaunista, se on ihme.
Kävelemme lahdelle. Joku lenkkeilee. Valitsen tien, jota en ole koskaan ennen mennyt.
Odottelen postista Kaksi kevättä -nimistä romaania. Halusin sen, koska se on yksinkertaisella tavalla kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti