keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Myrkyttäjät

Nämä verkkolehtien uutisten alapuolella olevat kansalaisten vessakirjoitukset eivät varsinaisesti lisää uskoa ihmiseen tai demokraattisen järjestelmän toimivuuteen.

Kun urheilija sairastuu keuhkokuumeeseen eikä pysty osallistumaan arvokilpailuihin, kirjoittelijat haukkuvat urheilijan. Siinä sivussa menevät lääkärit ja urheiluliitot. Ja todetaan vielä lopuksi, ettei itse olla sairastettu neljäänkymmeneen vuoteen.

Miten olisi edes "parane pian"-kortti? Miten olisi empatia, toisen asemaan asettuminen?

Jotenkin tulee mieleen oma nuoruus.

Ihmisellä olisi mahdollisuus kohdella lähimmäistään kuin kalleinta ja kauneinta aarretta. Ihmiselle on annettu enkelin kädet, vaikka siivet riippuisivat maassa. Miten siis kukaan voi olla niin ilkeä ja julma?

Eivätkö he ymmärrä, että julkisuuden henkilöt ovat ihmisiä siinä missä muutkin? Pahoin pelkään, että ilkiöt, jotka kirjoittavat kielteisiä ja syyllistäviä vessakirjoituksia, kohtelevat myös lähimpiään huonosti. Purkavat omaa pahaa oloaan myrkyttämällä ilmapiiriä ja käsittelemällä ihmisiä kuin roskatynnyreitä.

"Rentoutukaa, pitäkää hauskaa, polttakaa pilveä tai menkää hoitoon! Tai muuttakaa pimeimpään korpeen ilman sähköä!", saattaa puuskahtaa se, joka on täynnä ja lommoilla.

Julkisuuden henkilöt, jotka saavat jatkuvasti kaikenlaista palautetta niskaansa ovat ainakin osittain valinneet osansa. Heille on usein kehittynyt vahva itsetunto. He pystyvät myös olemaan lukematta moisia lynkkauksia.

Mitä jos jatkuva haukkuminen tapahtuu työpaikalla tai kotona? Mitä jos kohde ei ole kovakorvainen yksin selviytyjä vaan kannustusta ja tukea kaipaava, vaikutuksille altis yksilö? Mitä jos hän jää yksin areenalle kädet levällään eikä osaa suojata edes arimpia paikkojaan?

En tiedä, helpottaako se uhriksi joutuneen katkeruutta, mutta viime kädessä nämä toisia huonosti kohtelevat enemmän demoneita kuin enkeleitä muistuttavat hahmot kärsivät itse kaikkein eniten. He eivät ole omassa elämässään tyytyväisiä, saati onnellisia. He esittelevät haavojaan, joista pursuaa mätää toisten kasvoille.

Jossain vaiheessa itsenäinen ihminen, jos hän ei ole olosuhteidensa kahlitsema, voi pestä kasvonsa ja kävellä ulos, maailmaan joka on täynnä hymyileviä ja hyväksyviä kasvoja.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Hiekkatiet

Puolenyön aikaan nuori mies kävelee edestakaisin kotikatuani ja laulaa kädet taskuissa kaihoisaa iskelmää, upealla vibratoäänellä. Ääni kimpoilee rakennuksista ja kantautuu komeana ylimpään kerrokseen. Mies on tumma, voisi olla romani. Missä on hänen rakkaansa? On kesäyö. Yhtäkkiä tulee mieleen kesäyö Kannelmäessä. Niittyjen yllä oli usvaa, yö oli lämmin. Kävelin koirien kanssa autiota jokivartta. Kuuntelin Yonan ääntä, joka tuntui tulevan maailmasta, joka ei ole ihan totta. Tänä yönä Arto Tuunela voisi muuttaa minutkin saduksi. Luen keskiajasta, joka ei tainnut olla niin pimeä kuin moni luulee. Oliko Kannelmäki minun keskiaikani? Se oli kyllä pimeämpää aikaa kuin moni ehkä luulee. Helppo on jälkeenpäin nähdä, uuden ajan näkökulmasta, mutta kyllä minä tiesin sen jo silloin. Jo valitessani pelkäsin, että niin käy.

Kun minä lähden taas huomenna, tiedän, että en aio enää palata pimeään. Elämä on täynnä pieniä vastoinkäymisiä, ahdistusta ja alakuloa. Tervehdin niitä melko tyynesti, sillä tiedän, että en joudu enää pimeään kuiluun, josta ei pääse ylös yksinkertaisesti vain nousemalla seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Ai miksikö en palaa? Siksi, koska tunnen pimeän koostumuksen, se ei ole epämääräistä mustaa tai jotain niin vanhaa ja syvää etten voi siihen vaikuttaa.

Kun katsoin itseäni tänään hissin peilistä, oloni parani. Vaikken ollut menossa juuri minnekään, tuntui hyvältä olla menossa. Ei tuntunut, etten kuuluisi tähän hissiin, tähän kaupunginosaan, tällaisten ihmisten keskelle. Ennen varjelin itseäni olemalla piilossa. Nyt avaan oven ulospäin jättääkseni turhat murheet.

Seuraavakin kuva on keskiajalta. Kävelin toista tietä, kaupunginosan toista reunaa. Oli ilta, sinä päivänä oli ehkä satanut. Seurassani oli kaksi koiraa ja yksi ihminen. Kaksi asiaa, joihin tyytymättömyys oli leimannut elämääni kymmenen vuotta, oli vihdoin muuttumassa ja tuntui ettei niiden osalta tarvitse jatkossa elää kuin odotushuoneessa tai kuin pikajuoksija lähtölaukausta odotellen. Olin oikeassa.

Vielä on yksi asia (tai kaksi, riippuen laskutavasta). Sen suhteen en aio seisoa telineissä luonnottomassa asennossa ja odottaa, josko starttipistooli tulisi kuntoon. Lapsena kuudenkymmenen metrin kilpailuissa säikähdin aina pamausta ja juoksu onnistui ainoastaan, jos lähettäjä oli epävirallinen, kohotti vain kätensä päänsä yläpuolelle ja löi ne yhteen.

Kuvittelen, että kymmenet, jopa sadat ihmiset hakkaavat käsiään yhteen. Se on hyvä kuvitelma.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Anathema: Weather Systems

Ääretön rakkaus ympäröi meitä
ja me vain kuolemme näihin huoneisiin
Loputon kauneus on meissä
ja me vain syljemme vihaa toistemme kasvoille

Maailma, jossa ei ole pelkoa
on tämän toisen sisällä
Hän joka hyväksyy heikkoutemme
valo joka tekee meistä vapaat

Silloinkin kun emme näe
kun emme tunne kuin kipua
kun viisaus peittyy sanojen saastaan
rakkaus tekee meissä työtään

Emme ole muuta kuin rakkautta
mielemme on murtuva naamio
Löydämme totuuden sen takana
mikään ei voi kadota, kuolla

Kun olemme heitettyinä tähän
pimeään, väkivaltaiseen elämään
Voimmeko tuntea ikuisuuden
täydellisyyden, joka on jo meissä

Oppiminen on muistamista
kaikki tieto on jo meissä
Ei Saatana tai ajatustemme vankila
voi heittää meitä pois Sinusta

Kuinka rakastankaan Sinua
joka olet minun sisälläni, aidointa minua
tänään voin hymyillä Saatanalle
ja iloita haavoista

            ilman haavoja ei ole parannusta
            ilman raskasta ristiä ei tarvita pelastusta
            jos ei ole koskaan jäänyt vangiksi pimeään
            ei rakasta niin kuin kasvit auringon valoa

Sisällämme on aurinko
joka ei sammu milloinkaan
valo jota ei uhkaa mikään varjo
valkeat joukot, maailma täydellisin

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Rakkaudesta

Herään iltapäivällä siihen, että vituttaa ja inhottaa. Olen mieleni, vaikka kaikki tuntuu mielettömältä. Palaan rutiineihin, joista pääsin jo kerran pois. Myöskään lehdissä ei ole mitään, Fingerpori ei naurata. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on niin lättänä, että "haluan ettei maailmankaikkeutta koskaan olisi ollutkaan". Nihilismikin on vain korskea yritys sietää ja lievittää.

Kunnes eksyn lukemaan kokemuksia huonosti käyttäytyvistä eturivin suomalaismuusikoista ja muistan taas jotain, minkä yleensä helposti unohdan. Eivät ne ole katkeria tilityksiä, vaan huvittavia anekdootteja. Kaikki voi olla.

Mihin ihminen tarvitsee toisen sanoja, katseita? Silitä nyt vähän ensin, sitäkö ihminen muka tarvitsee? Silittääkö hän itse? Siksi kai tarvitsee, koska ei muuten ole mitään. Mutta entä jos onkin? Ei ihmistä voi laittaa tilille siitä, miten häntä on kohdeltu, mutta ihminen on valmis sisäistämään tietoa, gnosista, muistamaan totuuden koko olemuksellaan. Sinä olet hyvä, minä olen hyvä. Sinä riität, minä riitän. Riitimmepä toisillemme tai emme.

Elämä on tilanteita, joissa jotkut muistavat oman kauneutensa joitain toisia paremmin. Sitten on toisia tilanteita, joissa roolit voivat olla täysin vaihtuneet. Satunnainen kohtaaminen on pinnallista ja pientä. Sosiaalinen peli on joutavaa maskuliinista viihdykettä. "Joka heitti parhaan herjan / pääsi kuninkaaksi houkkien"

Meidän arvomme ei määräydy sen mukaan, miten muut meidät näkevät. Meidän arvomme ei määräydy sen mukaan, miten me omasta mielestämme olemme onnistuneet. Jokainen on mittaamattoman arvokas, täynnä potentiaalia, joka odottaa puhkeamistaan. Ei ihminen pysty mihin vain, mutta jokaisella on mahdollisuuksia moneen.

Kaiken takana on rakkaus. Ei mikään tiettyjen ihmisten yhteensopivuus, vaan koko olemassaolomme kattava. Löydämmekö sen rakkauden? Tunnemmeko arvomme silloinkin, kun emme pärjää sosiaalisessa pelissä? Tunnemmeko sen silloinkin, kun nuoruuden idolit, jumalat ja isähahmot sanovat baaritiskillä "painu vittuun"?

Tämän minä luin, vaikka todennäköisesti useimmat lukivat jotain aivan muuta. Viihdekin on näkökulmakysymys. Merkityksiä voi löytää melkein mistä vain, jos on auki, valmis vastaanottamaan valon, liikkeellä etsijän tuntosarvin.

Joskus mieleeni tulee kuva suosta. Kaksi ihmistä kävelee käsi kädessä. Toinen loikkii mättäältä mättäälle, toinen raahustaa silmäkkeestä silmäkkeeseen. Loikkijan käsivoimat eivät riitä vetämään raahustajaa mättäälle. Joko ote irtoaa tai hän tulee vedetyksi pahanhajuiseen liejuun, yhä uudestaan ja uudestaan.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Erinnerungen, Träume, Gedanken

Koskaan he eivät ole olleet niin ymmärtäväisiä. Päässä soi Kaukon Ensin isät, sitten pojat. Kerron tilanteestani. Unet eivät noteeraa, että he ovat tehneet talonsa muualle. Kaija kertoo puolen vuoden pätkästään pääkaupungissa, joka ei muuttanut mitään. Kaikki ovat paikalla. Olen juuri lähdössä takaisin kotiin, vaikka ei minulla ole kotia.

Tapaan heidät aina samassa kohtaa, käytävällä. Eteisestä vähän eteenpäin, mutta ennen olohuonetta. Hyllyllä on ehkä jokin kuva Jeesuksesta, mutta ei mitään niin vakavasti otettavaa kuin vaikka krusifiksi. Juuri siinä kohdalla Henrik kysyy hirveät kysymyksensä. Oikeastaan ne ovat väitteitä, ihmiseltä, joka elää 50-luvun maalaisherätystä. "Kuinka hirveästi sinä...", alkavat tunkeilut. "Mitässinä oikein meinaat?", on toinen, kun kutsun vieraan. Yhdeksäntoistavuotiaana ei saa jäädä yöksi kenenkään luokse. Kunnes hermostun ja lähden vähän pitemmäksi aikaa. Tulee taas mieleen se Vilkkumaan hitti. Talo on tulessa. Toisaalta tulee mieleen Messiaan sana, vaikka se liittyy enemmän Henrikin sijaiseen: "Ota ensin malka omasta silmästäsi" (Luuk. 6: 41-42). Vai miten se meni, Atro? Kuljetaan hiekkakentän poikki, ilmeisesti tennistä pelaamaan. Silloin minä sanon sen.

Unissa kaikki kasvot on maalattu verellä.

Tapaan hänet rautatieaseman seutuvilla. Paljon nuoria liikkeellä. Hän on vasta kuusitoista. Minulla ei ole paljon toivoa, mutta minulle puhutaan, hymyillään. He kaikki ovat jotenkin lähempänä elämää, kipu ei ole piilossa. Hän katoaa jonnekin. Etsin, mutta hän on lähtenyt. Jään unelmoimaan. Katselen kaapattuja kuvia. Tuntemattomia tunteita. Elämiä, joita mielikuvitus ja toiveet rakentavat. Laivojen käytävät, höyryhuoneet, muutto tänne, muiden mielipiteet, yhteinen arki.

Tänään sataa niin että sielussa ropisee.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Martin Tusk

Unessa tai houreessa olen Tukholmankadulla. Vaunu alamäessä, täynnä banaaninkuoria. Enkä koskaan pääse kotiin, sillä kotia ei ole missään.

Sinä polttomerkitsit rintasi omegalla, eikä ilmekään värähtänyt. Kärventyneen ihon katku. Sinä olet niitä harvoja, jotka ottavat todellisuuden tosissaan. Ehkä minunkin olisi syytä vaihtaa uskontoni päinvastaiseksi. Tai keksiä uusi. Kivun sisaret, Wrath ja Mikata. Täytyy tutustua Martin Tuskin oppeihin äärimmilleen vietynä. Täytyy ensin kirjoittaa ne. Tavataan sanoa, että kipu on vain mielipide. Ehkä kipu on väline, yhä syvemmälle, yhä pitemmälle.

Επισκέπτες από το διάστημα

Ήταν το χειρότερο. Κάθε λεπτό είναι πάρα πολύ. Παιδιά του Σατανά αρχίζουν να παίζουν μέχρι το βράδυ έχει φύγει, και αποκαλύπτει το πλήρες φρίκη της φρίκης. Κάτι μέσα μου έχει πεθάνει. Και το χρέος αυτό θα πρέπει να καταβληθεί από τους άλλους, είναι τεράστια. Αυτό δεν θα τελειώσει ποτέ, παρόλο που ο καθένας θα είναι η τελευταία. Το μέλλον μου έχει φύγει.

Τότε, όταν είχα την ευκαιρία να επιλέξουν, επέλεξα λάθος. Τείχος στο πίσω μέρος του τοίχου και είναι μπροστά. Είμαι σαν ένα σκυλί κακομεταχείριση. Σε ένα όριο είναι το ευγενέστερο πλάσμα.

Θα πάω σε ένα σκοτεινό δωμάτιο, θα τραβήξει σε εκείνες τις δυνάμεις τελευταία κουβέρτα πάνω από το κεφάλι μου και vaivun ύπνο χημικών. Ύπνος και ομορφιά. Riennän γιορτές, όπου η πλάκα καλύπτεται για μένα. Αν κοιτάξετε θα μπορούσε να σκοτώσει, θα ήμουν ήδη νεκρός. Humanoid κοιτούσε στην άκρη του πεδίου. Πάρτε το πιάτο σας και να επιστρέψετε εκεί όπου ανήκουν!

(Google)

Vieraita avaruudesta

Pahin tapahtui. Jokainen minuutti on liikaa. Saatanan lapset alkavat leikkiä, kunnes yö on mennyt ja paljastaa koko kauheuden. Jotain sisälläni on kuollut. Ja velka, joka tästä jää toisten maksettavaksi, on suunnaton. Tämä ei lopu koskaan, vaikka jokainen kerta on viimeinen. Tulevaisuuteni on mennyt.

Silloin, kun minulla oli mahdollisuus valita, valitsin väärin. Seinä on takana ja seinä on edessä. Olen kuin kaltoin kohdeltu koira. Jossain on raja lempeimmälläkin otuksella.

Menen pimeään huoneeseen, vedän viimeisillä voimilla peiton pääni yli ja vaivun kemialliseen uneen. Nukun niin kuin ruusunen. Riennän juhliin, joissa lautanen on katettu minullekin. Jos katse voisi tappaa, olisin jo kuollut. Humanoidi tuijottaa minua pellon reunalla. Ota lautasesi ja palaa sinne, mihin kuulut!

torstai 14. kesäkuuta 2012

Rusalka

 "Etsi ja tuhoa ainoa käskynsä
loputon lupaus kivusta
rajaton tahto ja voima pahaan
yllään vain hiljaisuus kaikkeuden
musiikki särjetyitten luitten
kolkot kuorot kuolleitten
onkalot sokeitten silmien
ja naamiot nyljetyitten"


CMX: Rusalkai

 Kun on hiljaisuudessa, laulut alkavat soida päässä. Kun on tilanteissa, jotka ylittävät kohtuuden, laulut alkavat soida päässä. Kun pilven reuna on niin synkkä ja kaunis, että sitä katselee kuin avaruutta, silloinkin laulut alkavat soida. Lauluilla on viestinsä, mikään ei ole kovin sattumanvaraista. Siitä minä olen ennenkin puhunut. On löydettävä yhteyksiä, mentävä syvemmälle, vielä pitemmälle (siitäkin on laulu).

Selvisin hengissä viime yöstä. Suuni liikkui kuin kuolevalla kalalla kuivalla maalla, aamukuuteen. Sanat olivat kauniita kuin emerita prostituoitu. Odotan edelleen vesimiehen aikaa. Ehkä se on jo alkanut, noin puolitoista vuotta sitten, mutta se ei ole puhjennut vielä loistoonsa. Ehkä ensin on sotia, järjettömiä, joissa miekat osoittavat kohti omia rintoja.

Kun nukkumisaika oli mennyt ohi, luiskahdin Kyyjoelle erääseen perjantai-iltaan 90-luvun puolivälin paikkeilla, kun sillan alta nousivat pojat ylös Jerusalemiin ja tunkeutuivat temppeliimme. Kyyjoen white trash. Sitä pääsi pakoon vain urheilemalla tai olemalla tietokonenörtti. Minua ei oikein kiinnostanut kumpikaan. Näitä asioita tulen käsittelemään myöhemmin, mutta ehkä muualla. Kyyjoki on meissä niin kuin talvi. Silloinkin kun on kesä.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Musiikki, jota en kuule

Unessa istun oppitunnilla ja joudun kääntämään vieraskielistä tekstiä ääneen. Se on koetilanne. Tekstissä puhutaan TYT:n entisestä puheenjohtajasta, Kaija Koosta ja Lehtivihreistä. Kanssaopiskelija, keski-ikäinen nainen, auttaa minua. Ei ahdista paljon, joten untahan sen täytyy olla. Kaija Koon voi ehkä vielä jotenkin ymmärtää, mutta mistä se Lehtivihreät siihen tuli? En tiedä niiltä edes yhtään biisiä. Sen täytyy liittyä nimeen.

Joku jakoi ilmaisia karamellinäytteitä eilen. Olisiko siitä tullut mieleen nuoruudesta tuttu bändi, jonka nimi on myös Inka Nousiaisen kirja. Se ei ole Lehtivihreät, mutta kaikilla 90-luvun puolivälin suomalaisilla punkpop-bändeillä oli melko samanlaiset nimet. Ehkä tietoisen takana oleva tyyppi on sotkenut nimet tai sitten hän on niin paljon minua fiksumpi, että en tajua vieläkään.

Eilen saattoi olla tavallista enemmän viitteitä nuoruudesta. Ruotsalaisessa vaateliikkeessä nuoret kollit sovittivat aurinkolaseja ja heissä ei ollut mitään yksilöllistä. Eipä silti, yksilöllistä meissä ovat usein haavamme ja niillekin löytyy yleensä tunnetut diagnoosit. Radiossa kaiketi soi kyyjokelaisen limudiskon hidas, jonka tahdissa pojat ja tytöt huojuivat yhdessä, ja minäkin olisin halunnut. En tietoisesti kuullut kappaletta, koska keskityin sovittamaan sellaisia housuja joita käytin myöhäisnuoruudessani. Päättelen sen soineen, koska kotiin tultuani lauloin tiskipöydän ääressä "Don't you cry tonight". Oli perjantai ja olin edelleen yksin. Mozzerin laulujen siinä olisi pitänyt soida eikä kalifornialaisten glam-nistien.

Rippileirillä, joka siis tuli mieleen unien kartanoista tai siitä, että monet kollegat ovat nyt niissä paikoissa kesätöissä, joku soitti Punk'n roll -kokoelmaa. Olin hankkinut Apulannan ensimmäisen albumin. Pidin kappaleesta Päivästä toiseen. Ymmärsin sen tuskan enkä kuullut niinkään sitä imelää rakkauslaulupuolta.  Olen aina pitänyt yksinkertaisista melodioista. Niitä on helppo laulutaidottamankin laulaa. Jossain vaiheessa hyvän levyn kriteeriksi tuli, että siitä ei jää lukuisten kuuntelukertojen jälkeen päähän soimaan mitään. Esimerkiksi Maj Karma, silloin kun se vielä oli Kauniit Kuvat, tuntui kestävältä musiikilta.

Jahah, tästä tulikin musiikkipäivitys. Olen siinä harvinaisessa tilanteessa, että en ole kuunnellut yhtään levyä pitkään aikaan. Olen liikkunut korvat auki kaupungilla ja kuunnellut, mitä ihmisillä on sanottavana. Vain lasten ja juoppojen puhe on tuntunut mielekkäältä.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Naisia ja itkuballadeja

Varsin kummallisia unia. Kursin vammallisia kuvia.

Keskustelin Hietamiestä lukevan äitini kanssa Sahlbergista.

Tapasin helsinkiläisen toimittaja-kirjailijan monen vuoden jälkeen. Olin viettänyt yhden juhannusaaton samassa seurueessa, kävellyt käsi kädessä Töölönlahden rantaa ja laulanut Loirin Leino-tulkintoja. Nyt iso mies oli muuttunut naiseksi. Maattiin selällään vierekkäin ja luettiin koinee-kreikkaa. Tyttö kouluajoilta, se vaalea ja juureskerhon ystävällisin, ilmestyi paikalle ja tunsi molemmat. Jälleen kohtaamisia monen vuoden jälkeen.

Tyttö lähti pois ja naiseksi muuttuneen kirjailija-toimittajan kanssa syttyi jotain. Hän oli hyvin temperamenttinen eikä oikein ottanut vastaan sukupuoliasiasta kokemaani hämmennystä, vaikka hänellä oli ulkoinen muutos vielä ihan alkutekijöissään. Sanoin, että naisen ulkonäkö on minulle kynnyskysymys ja ylimääräiset roikkuvat osat voivat haitata, mutta naisen haarovärkin puuttuminen ei ole aluksi ylitsepääsemätön este. Jostain pystyn luopumaankin.

Hänellä oli jonkin verran rahaa. Mistä lie vasemmistolainen marginaalikirjailija rahansa saanut. Minä toimin talousvastaavana. Hajautin osakkeisiin ja minimoin riskit. Kirjailijan temperamentilla olisi yritetty suuria voittoja ja menetetty nopeasti kaikki. Tätä vartenhan opiskelin kuollutta kieltä. Kieliopinnot sekoittuivat mielessäni liiketalouden opintoihin - kumpikin on turhan loogista ja mukavuusalueeni ulkopuolella. Taloustilanne oli heikko ja kurssit laskussa.

Kirjailija halusi perustaa oman yrityksen, mutta tässä tilanteessa se ei kannattanut. Hän hermostui ja alkoi heitellä tavaroita ja lyödä nyrkillä seinään. Toisessa huoneessa nuori kosketinsoitinvelho kuuli heittämisen ja iskujen äänet ja löysi siitä inspiroivan rytmin. Hän sävelsi rytmin päälle herkän itkuballadin, josta tuli tolkuttoman suuri koko kansan hitti. Ensin se levisi Youtuben kautta, sitten jokainen radioasema soitti sitä, ja mollijollotuskansa liikuttui kyyneliin. Rahaa virtasi kirjailijallekin, enää ei tarvinnut huolehtia hex indekseistä. Kosketinsoitinvelho teki kappaleestaan reippaamman version, joka kuulosti Jussi Raittisen tyyppiseltä varhaissuomirokilta. Se oli mielestäni aika korni, mutta sekin menestyi ja joku tunnettu listajyrä teki siitä oman tulkintansa. Kummankaan meistä ei tarvinnut mennä oikeisiin töihin.

Jälleen kerran on helppo todeta, että unet kertovat varsin eri asioita kuin eksplisiittisesti sanovat ja avautuvat tarkastelemalla sitä, mikä on ollut näinä päivinä tärkeää. Ei tarvitse mennä edes eilisiltaa kauemmas.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Naamion takana

Viittaako unten kartanot kauppakeskuksiin vai rippileiriyöhön?

Sinä yönä kiipesin ikkunasta ja juoksin herättämään sinut. Sain sinut mukaani, mutta kun piti herättää eräs kolmas, joka majaili oman majapaikkani viereisessä mökissä, meninkin vahingossa omalle ikkunalleni. Ihmettelin, että miksi ikkuna on auki, kun olin itse siitä juuri tullut ja jättänyt sen niin. Yritin herättää toisessa yläsängyssä nukkuvaa isoseksi kutsuttua vastuuhenkilöä, jonka heräämistä olin lähtiessäni varonut. Heittelin häntä jollain, en enää muista millä, mutta muutaman vuoden vanhempi nuori mies vain ynähteli ja kääntyili. Sinä odotit vieressäni, että saanko kaverimme hereille. Et onneksi nähnyt hänen kasvojaan. Oli pimeää, ja pimeän ja hermostuneisuuden takia erehdyinkin. Se hetki, kun tajusin erheeni, tuntui kammottavalta. Nolous, häpeä. Miten voin olla niin tyhmä, että yritän herättää isosen rippukoulupojan sijaan? Kuin olisin vahingossa yrittänyt murtautua omaan kotiini. Varastetulla autolla poliisilaitoksen eteen ajaminenkaan ei olisi yhtä suuri kömmähdys.

Mutisin sinulle, että ei se herää ja lähdimme nopeasti muualle. En usko, että erehdykseni paljastui sinulle. Mutta sitä tunnetta, paljastumisen pelkoa, olen kantanut kaikki nämä vuodet. Kuinka tunnemuisto voikin olla niin vahva? Häpeä on ruumiillinen tunne. Henkisesti se on kauhun tasolla.

Entä jos sinä tiesit? Entä jos sinä päivänvalossa tajusit?

Menimme jäähtyneeseen saunaan juttelemaan moneksi tunniksi ja meistä tuli hyvät ystävät vuosiksi. Olimme kuitenkin kuin öljy ja vesi. Sinä et pelännyt mitään ja vedit elämää puoleesi, minä olin jo ehtinyt painua kumaraan. Siksikö olin niin jännittynyt? Siksikö mieleeni tuli, että tarvitaan kolmas?

Tuskin nykypäivän erikoisliikkeiden ahdistavuus aiheuttaisi niin rajuja unia kuin viime yönä. Vai seuraako häpeä kuin varjo ja etsii aina uudet kasvot?

Entä hän, jota kutsuin Saatanan lapseksi toissapäivänä? Toiko piina vanhan häpeän takaisin? Minussa on haava, joka vuotaa sisäänpäin.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

En ehtinyt edes kuunnella lainaamaani levyä

Oh Black Goat! Viktor ja Wrath kietovat jälleen pelon pauloihin. Minä olen itse tappanut useita ihmisiä ja aion jatkaa. Tämä takaa Viktorin arvostuksen. Olen kuitenkin sekaantunut vääriin jumaliin, esimerkiksi Krishnaan. Viktorin mielestä on anteeksiantamatonta olla tekemisissä muiden kuin pahojen jumaluuksien kanssa. Hän yrittää tappaa minut veitsellä. Pakenen jättimäisen puutalon, kartanon, huoneisiin. Wrath on lempeämpi, mutta jollain tavalla seksuaalinen. Yhdessä huoneessa on vuode. Wrath lupaa hakea minulle lahjan, yllätyksen, ja palata heti huoneeseen. En usko, että se voisi olla mitään positiivista. Pakenen huoneesta toiseen. Kartano on loputon.

Herään mielelläni. Päälläni on paita, jossa on Kristuksen kuva.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Pimeyden valtakunta

Viimeinen aamu sarastaa
kauneus on katkeraa
tahtoisin hiukkastuuleen
toivoisin että joku kuulee
planeetat eksyivät radoillaan

Me olemme syöpä
elämä on ikiyötä
aurinko jäähtyy niin kuin nuoret kuumat sydämet
Mutta kaikkeuden takana nainen
tumma ja kesakkoinen
kantaa tähtiä pienillä käsillään

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Asenne

Dr. Jekyllia ei ole olemassa. Hän tulee esiin vain pakon edessä. Että saisi säilytettyä puitteet olla Mr. Hyde. Kun Mr. Hyde joutuu vaikeuksiin, Dr. Jekyll tulee päästämään hänet pinteestä. Dr. Jekyll ei ole itsenäisesti olemassa, vaan Hyden työväline. Ihan niin kuin Saatana käyttää hyvää houkuttimena. "Kaikki hyvä, mikä estää näkemästä" Mr. Hydeltä ei voi odottaa mitään, mutta kun kerran Dr. Jekyllia ei ole olemassa, mitä minä oikein kuvittelen?

En ole lukenut tarinaa, joten tämä on pelkkää salakirjoitusta. Ensi kerralla en kirjoita edes latinalaisin kirjaimin.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

"En enää ikinä osta halvinta sateenvarjoa"

Ajattelin hypätä mihin tahansa bussiin tai bussin alle, mutta kun meninkin ratikalla, viereen istunut juoppo onnistui piristämään. Hän kiroili, räki ja piti ihmistenhaukkumismonologia. Mies oli selvästi saavuttanut jonkinlaisen transferenssin. Välillä hän ryyppäsi pullostaan lisää lääkettä. Muiden ihmisten keskinäinen yhteisöllisyys selvästi lisääntyi, mutta ihminen se yhteisiä käyttäytymissääntöjä rikkova yksilökin on.

Tuntui, ettei minulla mene kovin huonosti.

Miehestä jäi haju vaatteisiini, muistuttamaan, kun kävelin sateessa, omieni joukossa.