Luen aamun sanomalehdestä, että onnellisimmat britit ovat pohjoisirlantilaisia, vaikka heillä on paljon huonommat aineelliset olot kuin tyytymättömillä lontoolaisilla. Haastateltavat sanovat, että onnelliseksi tekevät toiset ihmiset: ystävät, parisuhde, perhe. Tutkimuksen mukaan onnellisuutta tuo myös omavalintainen osa-aikatyö.
Onko sinulla paljon ystäviä? Onko sinulla toimiva parisuhde? Onko sinulla hyvät välit perheeseesi? Oletko osa-aikatyössä? Jos vastaat kieltävästi, kysyn (vaikkemme olekaan ihan brittejä, mutta osa samaa eurooppalaisuutta):
Eikö onnellisuus ole tärkeintä? Eikö sen eteen ole käytettävä kaikki resurssinsa ja vasta sitten, kun on saavuttanut reunaehdot, voi edes ajatella muuta?
Tuntuu, että aina välillä löydän langan pään, mutta se katoaa aika pian. Lanka on punaista villaa, jostain syystä ei edes kovin tummaa. Tuntuu, että välillä saan maistaa tavallista laitosruokaa ja maistelen sitä kuin olisin Chez Dominiquessa, mutta arki on nälkää. Mitä on asketismi? Ei se ole kurinalaisia elämäntapoja, vaan maailmasta vetäytymistä. Ihmiset ovat maailma, jossa elämme. Keskiaika ja nykyaika lyövät kättä. Susi on edelleen laumaeläin. Voiko vetäytyä tahtomattaan? Vai tahtooko kenties jotain muuta? Entä jos joku roikkuu parvekkeen kaiteessa kiinni? Joku, jota ei tunne vai jonka on pietarina kieltämässä? Pitäisikö minun perustaa kirkko? Pitäisikö minun lähteä sotaan itseni puolesta niin kuin jokin aika sitten.
Se oli ihmiskunnan ja eläinkunnan välinen sota. Jääkaappi oli rikki ja käytin viikon verran parveketta siihen tarkoitukseen. Vähän kuin olisi ollut mökillä. Muutama kananmuna oli irrallaan lattialla ja varis vei ne, tosin rikkoi yhden kiireessä. Tunsin luolamiesaggression päättäessäni puolustaa ravintoani. Luin kaiken käsillä olevan tiedon variksista ja niiden käyttäytymisestä. Se on niin fiksu lintu, että osaa vetää kalamiesten siimat avannoista ja syödä saaliit. Toisaalta se on niin vittumainen, että varastaa sakkolaputkin autojen tuulilaseista. Päätin olla viisaampi ja ilkeämpi. Asetuin passiin parvekkeen ovelle kuvitteellinen haulikko kädessäni.
Nyt jääkaappi on kunnossa, mutta talvi tullut takaisin. "Talvi meissä" niin kuin Taivaanvuohessa huudetaan. Olen lukenut ahmittaviksi tarkoitettuja kirjoja ja oppinut niistä huonoja käytöstapoja. Sekin on välillä tarpeen. Ja kun nyt koko ajan käytän ruokasanastoa, etsin tekstin päivältä, jolloin viimeksi olin onnellinen.
Lähden ulos. Näen isän hakevan lastaan tarhasta. Tulee parempi olo. Kävelen sattumanvaraisesti Taka-Töölössä. Jäätävä tuuli puhaltaa. Ihmiset näyttävät siltä kuin olisivat eläneet koko viikon, eivätkä kaivautumassa kalmistoistaan silmät palaen. Sormet palelevat, kun yritän kirjoittaa kävellessä. Löydän mahdollisimman räkäisen pitserian. Palveluhaluttoman etelämaalaisen naisen vieressä tiskillä istuu pieni poika. Haju on epämiellyttävä ja pöytäliinat likaiset. Ainoat asiakkaat ovat rikosta ja pahoinvointia tihkuvia nelikymppisiä, jotka ovat jo perjantai-iltansa aloittaneet. Pitsa on rasvainen kuin rapajuopon maksa, mutta mies joka tuo sen, on ystävällinen ja silmissä näkyy hyvyys. Leikkaan pitsaa niin että koko pöytä tärisee. Taustalla Jim-kanavan melusaaste pikkuruisesta kuvaputkitelevisiosta. Olen liituraitapaidassani ylipukeutunut tähän paikkaan. Katselelen ympärilleni. Jättimäisiä muovisia kasveja, joulukoristeita, akvaario. Huomaan, että pitsa on lähes myrkkysuolainen. Ilmeisesti tarkoituksena on juottaa asiakkaille mahdollisimman paljon olutta. Poistun enkä palaa enää koskaan. Toisaalta - ajattelen kadulla - minulla ja pitsan tuoneella miehellä taisi olla sanaton yhteys. Kuin siitä olisi sovittu, että me olemme tällaisen yläpuolella. Salaliittolaiset.
Kun tutkin maastoa tarkemmin, sen ympärillä on masentavan yksinäisyyden iljanteita. Vai nytkö sen oivallan, että ne mitä luulen vastakohdiksi, ovatkin yhtä lähellä toisiaan kuin vapaus ja yksinäisyys. Haluaisin ajatella niin. Sitä ajatusta sotkee eräs sunnuntai myöhemmin, Marian ilmestyspäivä, jolloin Maria todella ilmestyi minulle. Monta tuntia kaikki ikkunat olivat auki. Se ei ollut iljanteinen maasto, vaan jotenkin vakaa. Mutta niin kuin eräässä toisessa laulussa sanotaan, ihmettä ei voi jäädä odottamaan: "Paremman puutteessa jokainen saa tehdä ihmeensä itse."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti