Aika kipittää nopeilla peikon jaloillaan. Olen matkalla mustaan kuiluun. Kristian lähti aamulla, kun vielä nukuin. Yöllä tanssin koiran kanssa niin kuin Paula siinä laulussa, mutta siinä se oli kissa. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, tuijotti oikomökin ovelta. Paitsi että tämä Kristian on enimmäkseen nainen.
Perjantaina sukellettiin venäläisyyteen. Tätä puolta en ollut vielä nähnytkään. Paasasin diktatuurin hyvistä puolista ja vapauden tärkeydestä aamuun asti, mutta olisin toivonut, että olisimme jatkaneet siihen saakka, kun maailma on pelastettu. Siihen asti, kun lause jää kesken ja toinen noukkii valkoviinilasin retkahtaneesta kädestä eikä huolen kurtut siliä unessakaan. "Niin lähellä, niin kaukana" - ja mitä tapahtuu Suomessa. Täällä ei ketään tapeta, mutta markkinadiktatuuri hyväksytään hiljaisesti.
Minua luultiin 21-vuotiaaksi ja joku kysyi minulta Nightwishista. Sanoin, että se on sitä ratsastusmusiikkia ja että en kuuntele. Harkitsin ulkonäön vaihtamista. Eniten kuitenkin ärsytti suomalaiset "ravintolat", joissa tarjoillaan vain hanoista erilaisia nesteitä, mutta ei mitään syömäkelpoista. Siihen kai tottuu, kun ei muista ihan joka kerta mainoa. Kadulla päivystävät pika"ruoan" myyjät. Minikokoinen nakkisämpylä 3 euroa ja kelvottomia hampurilaisia. Tampereella oli sentään maahanmuuttajien pyörittämä pitseriakulttuuri. Joskin usein siitä tuli mieleen orjalaitos, joka palveli kännisiä moukkia, jotka eivät olisi ansainneet roiskeläppää kummempaa.
Tilasin sanomalehden viikoksi. Luin asuntoilmoituksia ja päättelin, että töihin meneminen on kaikkein typerin teko. Keskinkertaisella palkalla ei saa edes mieleistään kotia. Ellei unelmoi korsolaisesta korsusta.
Otan närästyslääkkeen ja nukun vihaisia unia, toinen silmä auki, ja silmässä punainen valo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti