Marketissa

"...and the times they are a changin'..." soi eikä mikään halpa iskelmäpoppi, kun astun kauppaan. Punnitsen banaanit ja sipulit. Ihmiset väistelevät kuin vain suomalaiset osaavat. Jonossa ennen minua on omaa ikäluokkaani oleva niin sanottu äijä, jonka ammattiliitto ja suosikkiradio-ohjelma on mahdollisesti samanniminen. Hän ostaa kahden käden sormilla laskettavan määrän puolen litran Karhuja. Kun myyjä ojentaa kuittia, mies kävelee ohi. Myyjä on uusi kasvo, miellyttävän herkänoloinen nuori mies.

Itseluottamus tuntuu olevan asia, jolla pelataan ihmisten kanssa. Mutta entäpä sitten, kun pitäisi sopeutua muuttuviin tilanteisiin, rooleihin, haasteisiin? Luulenpa, että näennäisesti hauraampi ihminen on joustavampi, dynaamisempi.

Katsotaanpa vaikka näiden kahden ihmisen (joita en tunne!) mahdollisuuksia. Kymmenen vuoden sisällä kassamiehellä on potentiaalinen mahdollisuus löytää toimiva parisuhde, hedelmällisiä ihmissuhteita, perustaa perhe sekä onnistua ja edetä työelämässä. Miksi? Hän kykenee reagoimaan elämän eri haasteisiin monipuolisesti, hän kykenee ottamaan erilaisia rooleja. Hän sietää itsessään avuttomuutta. Hänestä ei todennäköisesti tule johtajaa, mutta johtajathan vain ampuvatkin "kalliit päänsä seinille".

Entä tämä toinen mies? Hän on sama koko ajan. Hoitaa ehkä työnsä ("kyllä minä nämä hommat osaan"), käyttää alkoholia liikaa ja aina samalla tavalla, ihmissuhteet ovat riitaisia ja hankalia. Perhettä hän tuskin tulee perustamaan. Mahdollisuudet henkiseen hyvinvointiin ovat heikot. Miksi? Hänellä on tiukasti lukkoon lyöty identiteetti ja toimintamallit, joita ei voi varioida. Hän ei voi olla heikko. Kaikkea ohjaa pätemisen tarve, itselleen ei voi näyttää avuttomuuttaan. (Ehkä hän laskuhumalassa avautuu yhden kerran kaverilleen, yhden lauseen verran, kirosanojen tukiessa miehisyyttä.) Ehkäpä hänen elämänsä onnistuisi, jos hän pääsisi jollekin johtopaikalle, mutta se tuskin tulee toteutumaan.Pikkupomojenkin paikkoja on vähän ja ne menevät niille, jotka hallitsevat kokonaisuuksia, monenlaisia tilanteita ja osatekijöitä. (Vaikka mitäpä minä työelämästä tietäisin, kun olen vain kuunnellut ihmisten puheita ja lukenut kirjoja.)

Ihmisten arvostus tai suosio ei kovinkaan hyvin korreloi ihmisen kyvykkyyden ja mahdollisuuksien kanssa. Sille ei oikeastaan pitäisi antaa arvoa. Kaikkihan tiedämme, että nokkimisjärjestyksen kärjessä yläasteiässä olevat ovat kymmenen vuoden päästä ihan toisessa päässä. Sitäkö tarkoittaa sanonta "Hiljaiset perivät maan"? Kun olin lapsi, äitini teki siihen muka humoristisen lisän: "koska eivät ymmärrä kieltäytyä". Olenko ainoa, jonka korvaan tuossa soundaa kateus?

Ajat ovat muuttuneet, taas kerran. Ja se liike on tietysti olemassa koko ajan. Ehkä Dylan on turhan kirkasotsaista tämän päivän yhteiskunnassa. Vai onko? Maailma menee kohti tuhoa ja kaikki me emme mahdu siihen tähtilaivaan, joka vie meidät turvaan, mutta vanhat mallit ovat murtuneet ja uudet mahdollisuudet vyöryneet tai vyörymässä tilalle. Joustavat sukupuoliroolit, vapaus toteuttaa itseään, uusi spirituaalinen tietoisuus...Perkele, minä viihdyn nykyajassa! Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että minun olisi pitänyt elää 60-70 -luvuilla löytääkseni paikkani, mutta se ajatus perustui väärinkäsitykseen. Väärinkäsitykseen kyseisestä ajasta ja väärinkäsitykseen itsestäni. Mahtavaa! Hieno kauppareissu!