Päivänkierto

Herään miekka survaistuna kylkeen, kurkussa viilto. Katto matalalla kuin lapsuuden majoissa. En tosin tainnut lapsena juuri rakentaa. Olen sidottuna sänkyyn, mutta onneksi on Haranin tytär, Nahorin vaimo (1 Moos. 11:29), joka aukaisee siteet. Napsautan keittimen päälle. Eilinen oli pimeä kuin marraskuu, mutta kun otin jalat alleni, maailma nytkähti eri asentoon. Arkeologisiin kaivauksiin ei ollut paluuta, sillä mieli oli päättänyt tehdä yli 2000 vuoden hyppäyksen Palestiinasta pikku pietariin, eikä niillä kaiveluilla saanut mitään uutta tietoa.

Olen niin ajatuksissani, että hyppään ratikkaan, vaikka bussiin piti. En tiedä, pääsenkö tänään perille mihinkään, mutta matkantekohan oli tärkeämpää kuin määränpää.

Nyppysukkisraitasukkatähtitennaritytöllä on elokuvalliset kasvot. Kuljen tänään humanistien reittiä. Senaatintorilla täytyy olla merkityksellisyyshiukkastihentymä. Liukas Mies tulee antikvariaatista, jonka näyteikkunaa hän tuijotti viimeksi. Sisällä salissa huomaan olevani hiessä. Kävellä edellä pitkiä käytäviä, etsiä oikeaa ovea, säilyttää ulkoinen tyyneys, vaikka voisi sinkoilla pitkin seiniä ja silmät pälyillä kuin amatöörirosvolla.

Menen väärälle ovelle.

Ja sitten kaikki taas muuttuu, kokemus on niin toisenlainen, että enemmän kuin hätkähdän itseäni. Tältäkö se maailma näyttääkin, leppoisalta. Että voi olla rauhassa. Vieressä istumista ei sovi aliarvioida.

Joku miehenpuoli pöydässäni lukee iltapäivälehden tarkkaan. Porsas on heitetty chilikastikkeeseen uimaan ja onnistuttu mielestäni yllättävän hyvin. Kun olen rauhallinen, näen sujuvasti kaiken. Ympäristö hahmottuu. Reseptorit ovat auki. Jos ne eivät ole, paikan on ottanut ahdistus. Niinpä se, mitä Kyyjoen Ylijumala on kritisoinut, ei olekaan hänen miehensä ominaisuus. Epäkäytännöllisyys voi toki olla ominaisuus ja se ettei ole niin tarkka kuin toinen, mutta niissä ei ole mitään lähtökohtaisesti kielteistä, vaan pikemminkin neutraalia, usein positiiviseksikin koettua suurpiirteisyyttä tai sympaattista taivaanrannanmaalausta. Heimon Ylijumala on tuonut omia kielteisiä tunteitaan mukaan tilanteisiin. Sitä, että kokee itse jäävänsä vaille. Tottakai kipujen miehen pitäisi nähdä tämä, mutta kyseinen mies ei näe - ja siinä ovatkin epäonnistumisen elementit koossa. Opetuslapset kärsivät eikä heille selitetä mitään. Ego ja tyytymättömyys paisuvat niin, että se näkyy myös lasten kanssa. Hehän osin samastuvat kristukseen jo häntä syljettäessä ja ruoskittaessa. Imitatio Christi. Sitä paitsi viha kohdistuu usein koko triangeliin. Se tulee yhtäkkiä, eikä sille ole vastavoimaa. Mitään toimintaohjetta ei ole, peli on menetetty. Köyhistä kalastajista tehdään Mestareita: Pitäisi itse tajuta ja haluta. Kaikki menevät samaan nippuun, kaikki kolmijalkaiset, vaikka kalastajat lähinnä kaipaisivat sitä mitä nuoret koiratkin.

Se on Ylijumalan tapa selvitä, mutta selviääkö hän? Saavuttaako hän ne tärkeimmät päämäärät, jotka kaikilla on lopulta samat? Mikä olisi toinen vaihtoehto? Elämässä on vaihtoehtoja, mutta myös kyvyttömyyttä ja ymmärtämättömyyttä valita oikein. Kuka kuuntelisi neljätoistavuotiasta lapsisaarnaajaa?

"Gaudeamus igitur: Vivat nostra societas" Kun palaan jo puoli kolmelta, ensimmäinen ajatus on: 'Olen ihmisenä ihan suunnatonta kuraa'. Se kuulostaa raflaavuudessaan hauskalta. Yllätyksiä ei tarvitsisi etsiä, maailma kyllä tuo niitä. Riittää, että heittäytyy, ilman laskuvarjoa, ilman sateenvarjoa, silkkaa kyllästyneisyyttään. Vielä muutama runo kuolevalta vanhalta mieheltä. Vedän keuhkoihin mustaa ilmaa, yö virtaa suoniin. Uni tulee kuin jättimäinen moukari.