Vahvaa unennäköä.
Se on jonkinlainen viikonloppuleiri, voisi olla festari mutta en näe yhtään bändiä. Sisällä on hienot kokous- ja ravintolatilat, mutta sisäpihalla oleva ulkoalue on melko nuhjuinen. Varsinkin nuorempi väki dokaa siellä. Itsekin olen sillä puolella. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä, mutta olen jossain vaiheessa kemiläissyntyisen jeesuksen seurassa. Olemme hetken kahdestaan vierekkäin, kädet toistemme harteilla, niin kuin poseerauskuvissa. Hänellä on tiikerinjuovainen vaate. Äkkiä liikutun valtavasti. Jokien kultasuonet kumartavat. Tulee mieleen koko 16-vuotiaasta alkanut innoitukseni, ja hetkeksi keski-ikäistyneen, varsin arkiselta ja kuolevaiselta vaikuttavan nykyhahmon tilalla välähtää se saavuttamaton ja mystinen nuori kreikkalainen jumala, jonka tekemisiin olen vasta alkanut tutustua. Ehkä liikutun nimenomaan 16-vuotiaan itseni puolesta. Tämä hetki olisi hänelle aivan käsittämätön. Jeesus huomaa liikutuksen ja sanon hänelle, etten viitsi puhua niitä samoja juttuja, mitä hänelle on kerrottu satoja kertoja. Uskon, että hän ymmärtää, toisaalta voisin olla itsekkäämpikin. Hän lähtee sisälle, arvelen, että nukkumaan. Jään vielä jatkamaan iltaa, kello on luultavasti jotain kaksi yöllä. Tulee mieleen, että voisin itsekin siirtyä yöpuulle, kun toinen päivä ja ilta ovat vielä edessä.
Otan paidan pois, heitän löytämäni hangon olalle ja lähden sisälle. Joku huutaa, ettei nyt ole mikään heinäntekoaika. Näen jeesuksen ravintolan puolella illallisella. Menen etuovesta ulos kadulle. Päätän, etten ala pelleillä ja jätän hangon pystyyn seinän viereen asfaltille. Tulen takaisin sisälle. Arvelen, että saattaisin hyvinkin olla hänen pöydässään, jos en olisi halunnut olla niin cool.
Ehkä se on jonkinlainen kaava, että varaudun niin voimakkaasti varautumiseen, että katoan paikalta, vaikka ei ihmisten epäluuloista ja huonoista puolista tarvitsisi välittää. Silloin ehkä voittaisin luottamuksen. Ei kukaan muu ole jumala kuin minä itse. Väärät jumalat tulee murhata, isät ja äidit.
Kaksi mustaihoista poikaa pelaa näytösluontoisesti jalkapalloa. Se kuuluu viikonlopputapahtuman ohjelmaan. Kentän takana on metsikkö, josta tulee sudeksi tulkitsemani eläin. Se on valkoinen ja aika pieni, Mörköä pienempi. Se voisi olla koirasusi tai villiintynyt lemmikki - se ei ehkä käyttäydykään ihan niin kuin susi. Toisaalta juuri valkoinen susi symboloi tiedostamatonta ja thanatosta. Se puree koiriani ja myös minua, kun puolustan heitä. Se lähtee seuraamaan. Mörköni huulet ovat ihan rikki puremista ja yritän pitää Haranin tyttären kaukana ihan jo henkensä vuoksi. Minua se puree käsistä ja perseestä.
Se seuraa meitä kotiin asti, Lahjanpuiston asunto tietysti. H ja A ovat myös paikalla. Saan lopulta eristettyä suden yhteen huoneeseen, entiseen minun huoneeseeni, ja laitan oven kiinni. Kaikki huoneet ovat muuten tyhjiä, asunnossa ei ole mitään. On vaikea keksiä, mitä villieläimelle tekisi. A ehdottaa, että katkaisisin veitsellä sen pään. Ei onnistuisi minulta ja saisin aika monta puremaa. Itse ajattelen myrkyttämistä, mutta olisihan se ilkeänoloinen temppu. On epäilys, että viranomaisteitse elukka saattaisi jäädä eloon. Haluan ehdottomasti, että se kuolee. Se on kuitenkin purrut minua ja koiriani lukuisia kertoja. Myös erilaisten tautien vaara on olemassa. Tilanne ei taida ratketa mitenkään. Selaan puhelinmuistiotani, mutta ei ole ketään, jolta kysyisi neuvoa. H ja A vain seisovat käytävällä.
Herätessä on outo olo. Kun tutkin valkoisia susia, törmään pian Tor-Björn Hägglundiin, jonka heitin inhoten pois vajaa kymmenen vuotta sitten. Katselen ikkunasta suojatielle, jossa toistensa ohitse kulkevat ihmiset pysähtyvät. Katselen sitä kuin elokuvan kohtausta. Jalkani ovat tukevasti maassa, mutta ei se ole tämä maa, vaan uusi ja tuntematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti