Suddenly, life has new meaning... Anathema alkaa soida päässä. Pukeudun valkoiseen paitaan, jossa on piikkikruunupäisen miehen kuva ja käyn vuoteeseen. Mörkö löntystää eteisestä, katsoo minua lempeästi, lysähtää karvamatolle ja huokaisee. Pienempi kiepauttaa pitkulaisen ruumiinsa jalkojeni päälle. Lämpö ja pehmeys tuntuvat peiton läpi. Tunnen vasemmassa pohkeessani takamuksen painon ja oikean säären ja polven seutuvilla pienen karvaisen pään. Vartalo ja suu värähtelevät nukkuessa. Hellyys, kiintymys ja luottamus tuntuvat melkein kipuna rinnassa. Se ei ole mitään hyrisevää lämpimäistä tunnetta, vaan muistuttaa surua ja viileästi puhaltavaa tuulta. Se murtautuu läpi pinnan yhtä vaivattomasti kuin kuikka sukeltaa hiljaisella järvellä.
Ehkä minulla ei ole pintaa. Aamuyöt ovat paljaita kuin ilmeet teloitusjonossa. Voiko siinä vaiheessa tietää, että on menossa kohti valoa, kohti rakkautta vai katoaako kaikki entiset uskomukset, kun tilanne on käsillä? Tuleeko rauha vasta kuoleman hetkellä? Eikö matka sellistä tuoliin voi olla tyyni? Eivätkö kasvot voisi olla kirkkaat?
Jos Nasaretilainen huusi "Eeli, Eeli, lama sabaktani", miten me viheliäiset voisimme olla sen lähempänä? Missä Kristus oli silloin? Missä Kristus on silloin, kun pelkäämme kuolemaa, kun meidät valtaa kauhu? Ei ainakaan ihmisten (tarkemmin sanoen miesten) tunkkaisissa opeissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti