tiistai 22. toukokuuta 2012

Ensimmäinen ihminen

Nämä aamut yksin
nämä kesäpäivät ennen kesää
suojatieviivojen häikäisevä kirkkaus
kolmetoistavuotiaat vatsat paljaina
syksyntuoksuiset mollisävelet
keltainen kukkameri
kirjat, jotka odottavat nälkäistä lukijaa

En enää näe unia toisista
estradi on rakennettu minulle
kaupungit ja metsät lavasteina
elämälle, joka ei katoa milloinkaan

Vapaus on ihmismeressä
silmissä, jotka katsovat sisäänpäin
valon paljastamissa uurteissa
kotiin jätetyissä takeissa ja aurinkolaseissa

Olen niin valkea, että enkelit näyttävät likaisilta

Nämä hetket tahdon pitää
tehdä niistä kokonaisen ihmisen
kaikki kiitää kuin laulu ja tuuli
ja iltaisin lämmittelen käsiä tuhkassa

Luulin olevani marraskuu
luulin olevani yö
se olikin joku muu
tai kalpea varjo vain

Suutelen pehmeää maata
porttini ovat avoimet
Täydellisyyden tulla

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Luulin kauan marraslapseksi - minäkin, sinuakin.

Ehkä ei olla syysyönä syntyneitä kumpikaan. Ei näinä päivinä.

-K.

The Artist Formerly Known As Barabbas kirjoitti...

Uskon, että ihminen voi muuttua. Kesän lapsia Katri Helena -mielessä meistä ei onneksi voi tulla. :)