Vaikeneminen on viesti, mutta nyt alan taas kirjoittaa. Tv-sarjan tunnusmusiikki soi: "Jos me huudettais yhtä aikaa, riittäiskö se?"
Olen väsynyt kuin olisin kiivennyt vuorelle. Silti en muista ajasta mitään. Seisoin Paciuksenkadun liikennevaloissa outo Viking Line -kassi olalla, aurinko paistoi. Se on viimeinen muistikuva, sen jälkeen on mustaa. Siitä on jo monta päivää. Ilmeisesti olen syönyt, koska en tunne nälkää. Ilmeisesti olen peseytynyt, koska en haise. Elämäni on scifiä. Päässä alkaa laulaa Tähtilaivan kapteeni: "etsin jotain muististani, se on niin autio, tyhjä" Sitten muistan superkuun, sirpaleen tai hetken yöstä. Sekö minut teki hulluksi? Kapteeni jatkaa kryptistä tarinaansa: "...outo tehtävä on kannettavanani / vala sitoo syviin kuiluihin ja virtoihin / salaisuuden ylitse on sydämessä sinetti"
Nyt ymmärrän, miksi muistan kuun. Se oli ainut hetki, kun olin yksin, itseni kanssa. Katselin kunnioitusta herättävää möhkälettä parvekkeelta. Tuskin ajattelin mitään, silloinkaan. Lasken savukkeennatsan pituudesta, että hetki kesti ehkä neljä minuuttia.
Tv-sarja loppuu: "...ja yhdessä yössä kaikki muuttuis" Uusi viikko edessä. Kun herään aamulla, luulen, että ajatukset järjestyvät ja maailma asettuu paikoilleen. Mikään ei muutu. Ehkä pari uurretta enemmän ja katse vähän särkyneempi, mutta niin vähän ettei sitä huomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti