Unessa vaaleanpunainen kissani meinasi hukkua. Pelastin sen veden alta, vaikka samalla kastelin vaatteeni ja sotkin omat suunnitelmani. Olin vahvasti menossa jonnekin, kaksi tutunoloista mieshahmoa rinnalla.
Saunassa opettelin itseäni. Kantapäästä löytyy tieto. Yritän taitella kirjojen sivuista lennokkeja, mutta eivät ne lennä. Siipeni viistävät maata. "Oi Jumala, siipeni murtuneet, ota käsiisi ihmeellisiin"
Koira vaikeni vahtihaukustaan ja istuu hiekalla päätään käännellen. Katselen enkelitaulua kolmen peiton alla. Taulu on kyllä väärä. Äitelä hahmo suojaa sillan yli kulkevia lapsia. Lapsuuden taulu. En ole tätä ennen kunnolla tajunnut, miten typerältä ja teennäiseltä tuo elovena-naiseksi tehty enkeli näyttää käsineen ja kaapuineen. Siihen Simbergin enkeliin voisin uskoakin.
En halunnut tähän päivään.
Muistaako kukaan sellaista tv-sarjaa kuin Enkeli maantiellä? Lapsena meillä ei ollut televisiota, mutta näin siitä vilauksia mummolassa. Olivatko isovanhempani vielä elossa? Nythän se on Pertti Myyrän valtakunta. Joka tapauksessa sarjasta jäi outo tunne ja outo muisto. En tiedä, oliko se aiheessa, väreissä vai tunnelmassa.
Vähän samantapainen tunne jäi myöhemmin, kun kuulin Björkiä ja YUP:tä Jyrki-ohjelmassa. Olin siihen asti kuunnellut varsin helposti ymmärrettävää musiikkia, erityisesti kasariheviä. Sellaisessa musiikissa ei ollut mitään outoa ja tunnelmallaan vangitsevaa. Sen sijaan Murhaaja soittaa pasuunaa ja Army of me jäivät häiritsemään loppuelämäkseni. (Kun tarkistan julkaisuvuodet, huomaan, että nämä asiat tapahtuivat pari vuotta myöhemmin kuin olin luullut.)
Yksin keskellä metsää, hirsiseinien sisällä, muistot alkavat palailla. Niin kai oli tarkoituskin.
3 kommenttia:
Asiat, jotka tapahtuivat aikaisemmin tai (varsinkin) myöhemmin kuin luuli, ovat kiinnostavia. En usko, että niitä muistoja pitää korjata mitenkään.
Kertoisin vastaavia esimerkkejä, mutta jalkani haisevat niin pahalta, etten muista.
Itse pääsen mökille vasta kuukauden kuluttua, odotan sitä, yksinäisyyttä, ihmisettömyyttä. Lapsuuden mökki ei kylläkään ole kyseessä, mutta saman maiseman, samojen hajujen ja äänien, olen vasta parin viime vuoden aikana jotenkin oppinut juurtua siihen - asia, josta en kuitenkaan pysty täysin hyväksymään.
Sama taulu. Sama laulu.
Oli laulupuu, se Karjalan sudeettimänty. Minä olin pieni ja niin kevyt, ettei siipi vielä laahannut. Tuskin edes ulottui maahan asti.
En uskaltaisi enää mennä sijoille, joilta lähdin. Siellä on autius, siellä liikkuu Azazelin henki.
Muisti vääristää aikamääreitä - ja kasvoja. Nuortuvat, kiristyvät, vanhenevat, putoavat, kukin lajinsa mukaan.
Eikä nimikään ole aina sama.
-K., Saarijärven kyläkummitus
Ainakin minulla muistot ovat usein hyvin kokemuksellisia eikä kokemusta muuta mikään jälkikäteinen "oikea" tieto. Joten siinä mielessä totuuden etsiminen on turhaa. Tunteet on totuus.
Mökillä yksinäisyys on rehellisempää ja paljaampaa kuin kaupunkien kävelevien patsaiden herättämät illuusiot muista ihmisistä.
Lähetä kommentti