Viittaako unten kartanot kauppakeskuksiin vai rippileiriyöhön?
Sinä yönä kiipesin ikkunasta ja juoksin herättämään sinut. Sain sinut mukaani, mutta kun piti herättää eräs kolmas, joka majaili oman majapaikkani viereisessä mökissä, meninkin vahingossa omalle ikkunalleni. Ihmettelin, että miksi ikkuna on auki, kun olin itse siitä juuri tullut ja jättänyt sen niin. Yritin herättää toisessa yläsängyssä nukkuvaa isoseksi kutsuttua vastuuhenkilöä, jonka heräämistä olin lähtiessäni varonut. Heittelin häntä jollain, en enää muista millä, mutta muutaman vuoden vanhempi nuori mies vain ynähteli ja kääntyili. Sinä odotit vieressäni, että saanko kaverimme hereille. Et onneksi nähnyt hänen kasvojaan. Oli pimeää, ja pimeän ja hermostuneisuuden takia erehdyinkin. Se hetki, kun tajusin erheeni, tuntui kammottavalta. Nolous, häpeä. Miten voin olla niin tyhmä, että yritän herättää isosen rippukoulupojan sijaan? Kuin olisin vahingossa yrittänyt murtautua omaan kotiini. Varastetulla autolla poliisilaitoksen eteen ajaminenkaan ei olisi yhtä suuri kömmähdys.
Mutisin sinulle, että ei se herää ja lähdimme nopeasti muualle. En usko, että erehdykseni paljastui sinulle. Mutta sitä tunnetta, paljastumisen pelkoa, olen kantanut kaikki nämä vuodet. Kuinka tunnemuisto voikin olla niin vahva? Häpeä on ruumiillinen tunne. Henkisesti se on kauhun tasolla.
Entä jos sinä tiesit? Entä jos sinä päivänvalossa tajusit?
Menimme jäähtyneeseen saunaan juttelemaan moneksi tunniksi ja meistä tuli hyvät ystävät vuosiksi. Olimme kuitenkin kuin öljy ja vesi. Sinä et pelännyt mitään ja vedit elämää puoleesi, minä olin jo ehtinyt painua kumaraan. Siksikö olin niin jännittynyt? Siksikö mieleeni tuli, että tarvitaan kolmas?
Tuskin nykypäivän erikoisliikkeiden ahdistavuus aiheuttaisi niin rajuja unia kuin viime yönä. Vai seuraako häpeä kuin varjo ja etsii aina uudet kasvot?
Entä hän, jota kutsuin Saatanan lapseksi toissapäivänä? Toiko piina vanhan häpeän takaisin? Minussa on haava, joka vuotaa sisäänpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti