Hiekkatiet

Puolenyön aikaan nuori mies kävelee edestakaisin kotikatuani ja laulaa kädet taskuissa kaihoisaa iskelmää, upealla vibratoäänellä. Ääni kimpoilee rakennuksista ja kantautuu komeana ylimpään kerrokseen. Mies on tumma, voisi olla romani. Missä on hänen rakkaansa? On kesäyö. Yhtäkkiä tulee mieleen kesäyö Kannelmäessä. Niittyjen yllä oli usvaa, yö oli lämmin. Kävelin koirien kanssa autiota jokivartta. Kuuntelin Yonan ääntä, joka tuntui tulevan maailmasta, joka ei ole ihan totta. Tänä yönä Arto Tuunela voisi muuttaa minutkin saduksi. Luen keskiajasta, joka ei tainnut olla niin pimeä kuin moni luulee. Oliko Kannelmäki minun keskiaikani? Se oli kyllä pimeämpää aikaa kuin moni ehkä luulee. Helppo on jälkeenpäin nähdä, uuden ajan näkökulmasta, mutta kyllä minä tiesin sen jo silloin. Jo valitessani pelkäsin, että niin käy.

Kun minä lähden taas huomenna, tiedän, että en aio enää palata pimeään. Elämä on täynnä pieniä vastoinkäymisiä, ahdistusta ja alakuloa. Tervehdin niitä melko tyynesti, sillä tiedän, että en joudu enää pimeään kuiluun, josta ei pääse ylös yksinkertaisesti vain nousemalla seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Ai miksikö en palaa? Siksi, koska tunnen pimeän koostumuksen, se ei ole epämääräistä mustaa tai jotain niin vanhaa ja syvää etten voi siihen vaikuttaa.

Kun katsoin itseäni tänään hissin peilistä, oloni parani. Vaikken ollut menossa juuri minnekään, tuntui hyvältä olla menossa. Ei tuntunut, etten kuuluisi tähän hissiin, tähän kaupunginosaan, tällaisten ihmisten keskelle. Ennen varjelin itseäni olemalla piilossa. Nyt avaan oven ulospäin jättääkseni turhat murheet.

Seuraavakin kuva on keskiajalta. Kävelin toista tietä, kaupunginosan toista reunaa. Oli ilta, sinä päivänä oli ehkä satanut. Seurassani oli kaksi koiraa ja yksi ihminen. Kaksi asiaa, joihin tyytymättömyys oli leimannut elämääni kymmenen vuotta, oli vihdoin muuttumassa ja tuntui ettei niiden osalta tarvitse jatkossa elää kuin odotushuoneessa tai kuin pikajuoksija lähtölaukausta odotellen. Olin oikeassa.

Vielä on yksi asia (tai kaksi, riippuen laskutavasta). Sen suhteen en aio seisoa telineissä luonnottomassa asennossa ja odottaa, josko starttipistooli tulisi kuntoon. Lapsena kuudenkymmenen metrin kilpailuissa säikähdin aina pamausta ja juoksu onnistui ainoastaan, jos lähettäjä oli epävirallinen, kohotti vain kätensä päänsä yläpuolelle ja löi ne yhteen.

Kuvittelen, että kymmenet, jopa sadat ihmiset hakkaavat käsiään yhteen. Se on hyvä kuvitelma.