Erinnerungen, Träume, Gedanken

Koskaan he eivät ole olleet niin ymmärtäväisiä. Päässä soi Kaukon Ensin isät, sitten pojat. Kerron tilanteestani. Unet eivät noteeraa, että he ovat tehneet talonsa muualle. Kaija kertoo puolen vuoden pätkästään pääkaupungissa, joka ei muuttanut mitään. Kaikki ovat paikalla. Olen juuri lähdössä takaisin kotiin, vaikka ei minulla ole kotia.

Tapaan heidät aina samassa kohtaa, käytävällä. Eteisestä vähän eteenpäin, mutta ennen olohuonetta. Hyllyllä on ehkä jokin kuva Jeesuksesta, mutta ei mitään niin vakavasti otettavaa kuin vaikka krusifiksi. Juuri siinä kohdalla Henrik kysyy hirveät kysymyksensä. Oikeastaan ne ovat väitteitä, ihmiseltä, joka elää 50-luvun maalaisherätystä. "Kuinka hirveästi sinä...", alkavat tunkeilut. "Mitässinä oikein meinaat?", on toinen, kun kutsun vieraan. Yhdeksäntoistavuotiaana ei saa jäädä yöksi kenenkään luokse. Kunnes hermostun ja lähden vähän pitemmäksi aikaa. Tulee taas mieleen se Vilkkumaan hitti. Talo on tulessa. Toisaalta tulee mieleen Messiaan sana, vaikka se liittyy enemmän Henrikin sijaiseen: "Ota ensin malka omasta silmästäsi" (Luuk. 6: 41-42). Vai miten se meni, Atro? Kuljetaan hiekkakentän poikki, ilmeisesti tennistä pelaamaan. Silloin minä sanon sen.

Unissa kaikki kasvot on maalattu verellä.

Tapaan hänet rautatieaseman seutuvilla. Paljon nuoria liikkeellä. Hän on vasta kuusitoista. Minulla ei ole paljon toivoa, mutta minulle puhutaan, hymyillään. He kaikki ovat jotenkin lähempänä elämää, kipu ei ole piilossa. Hän katoaa jonnekin. Etsin, mutta hän on lähtenyt. Jään unelmoimaan. Katselen kaapattuja kuvia. Tuntemattomia tunteita. Elämiä, joita mielikuvitus ja toiveet rakentavat. Laivojen käytävät, höyryhuoneet, muutto tänne, muiden mielipiteet, yhteinen arki.

Tänään sataa niin että sielussa ropisee.