Juoksen öisin rantoja pitkin saaren ympäri. Silloin kun olen kauempana merestä eikä missään ole yhtään lamppua, en näe eteeni. Pimeässä koira menee edellä, se osaa reitin. Sillalla on kamerat. Kuvittelen, että saaressa tapahtuu murha. Minut tuomitaan elinkautiseen. Eikä se ole sen pahempaa kuin aiemmat syytökset. Syytön Raskolnikov. Ja niinpä se koituu minulle onneksi. Mutta kuka minut lavastaa? Luulin, että naapurin viiksimies, mutta eilen havahduin, että sen täytyy olla minä itse. Lavastan itseni, että joutuisin syyttömänä vankilaan? Miksi? Ehkä vapaudun vääristä syytöksistä vain, jos minut tuomitaan syyttömänä? Miten muuten voisin sovittaa jotain, mitä en ole tehnyt?
Well, tätä psykologista romaania en taida kirjoittaa paria liuskaa enempää.
Valvotun yön jälkeen tajunta virtaa vapaasti. En ymmärrä mitään:
Kirjaimet kaatuvat aamuun
sanat valuvat ja hajoavat
enkeleiden raatoja lattioilla
kivilohkare vyöryy kohti vuodetta
Buster Keaton istuu keittiössä
syö kaurapuuroa kyynelsilmällä
tahdon meren
oppaana partasuinen profeetta:
"Nagasaki, Nagasaki"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti