Olen raivannut uniini tilaa.

Ilkeä tuuli puhaltaa läpi kaikkien huoneiden, kiertää ja pyörii ja on nopea kuin salama. Talo on se, mikä unissa aina. Ja ne kasvot pelottavat, uurteet ovat pimeyttä. Hän seisoo monen metrin päässä vääristynein ilmein. "Älä tule, en minä enää tarvitse", voisin sanoa, mutta unissa ei ole tämän päivän minää, vaan ne nojaavat taaksepäin. Tämän päivän hetket ovat muistutuksia kaukaisesta menneisyydestä. Joku voisi pitää unia pahoina, kun ne pimentävät hetkeksi aurinkoni, mutta viime vuodet olen rakastanut niitä. Ne tulevat silloin, kun on tilaa. Käsittelemällä asioista pääsee lopullisesti eroon.

Kaksikymmentä vuotta vihasin painajaisia. Pelkäsin liikaa. En uskaltanut katsoa ovelle. Kaikki varjot olivat Saatana. Pidin silmiä väkisin auki, etten nukahda uudestaan, sillä muuten uni olisi jatkunut siitä, mihin jäi. Olin jo iso lapsi, kun kantapääni vielä kopsuivat pitkin käytävää kiirehtiessäni nukkuvien ihmisten väliin. Silloin en vielä ymmärtänyt, että Saatana on ihminen.

Herään yltä päältä veressä, valkea lakanakin on punainen. Hetken luulen, että minut on teurastettu. Sitten huomaan, että rinnassani kuukausia ollut jättimäinen finni on puhjennut. Joku toinen laittaa siihen laastarin. Voi mitä symboliikkaa!