Mökillä

Unessa vaaleanpunainen kissani meinasi hukkua. Pelastin sen veden alta, vaikka samalla kastelin vaatteeni ja sotkin omat suunnitelmani. Olin vahvasti menossa jonnekin, kaksi tutunoloista mieshahmoa rinnalla.

Saunassa opettelin itseäni. Kantapäästä löytyy tieto. Yritän taitella kirjojen sivuista lennokkeja, mutta eivät ne lennä. Siipeni viistävät maata. "Oi Jumala, siipeni murtuneet, ota käsiisi ihmeellisiin"

Koira vaikeni vahtihaukustaan ja istuu hiekalla päätään käännellen. Katselen enkelitaulua kolmen peiton alla. Taulu on kyllä väärä. Äitelä hahmo suojaa sillan yli kulkevia lapsia. Lapsuuden taulu. En ole tätä ennen kunnolla tajunnut, miten typerältä ja teennäiseltä tuo elovena-naiseksi tehty enkeli näyttää käsineen ja kaapuineen. Siihen Simbergin enkeliin voisin uskoakin.

En halunnut tähän päivään.

Muistaako kukaan sellaista tv-sarjaa kuin Enkeli maantiellä? Lapsena meillä ei ollut televisiota, mutta näin siitä vilauksia mummolassa. Olivatko isovanhempani vielä elossa? Nythän se on Pertti Myyrän valtakunta. Joka tapauksessa sarjasta jäi outo tunne ja outo muisto. En tiedä, oliko se aiheessa, väreissä vai tunnelmassa.

Vähän samantapainen tunne jäi myöhemmin, kun kuulin Björkiä ja YUP:tä Jyrki-ohjelmassa. Olin siihen asti kuunnellut varsin helposti ymmärrettävää musiikkia, erityisesti kasariheviä. Sellaisessa musiikissa ei ollut mitään outoa ja tunnelmallaan vangitsevaa. Sen sijaan Murhaaja soittaa pasuunaa ja Army of me jäivät häiritsemään loppuelämäkseni. (Kun tarkistan julkaisuvuodet, huomaan, että nämä asiat tapahtuivat pari vuotta myöhemmin kuin olin luullut.)

Yksin keskellä metsää, hirsiseinien sisällä, muistot alkavat palailla. Niin kai oli tarkoituskin.

Kastemato tuli käymään

Miten matelijat voivat kuulua selkärankaisiin?

Eikö se, joka asettuu makaamaan kynnyksen viereen ole pian täynnä roskia, kiviä ja kuraa?

Voiko kädellä oleva kastemato kuvitella olevansa koukussa?

Miten voin laittaa itseni lepositeisiin?

Kunhan vain tuulee

Minulle on ehkä avautunut uusi maailma. Ei tarvitse nukkua tai syödä niin paljon. Ei tarvitse välittää niin paljon. Suurin osa asioista on kuitenkin toisarvoisia. Luovuttaminen on positiivinen asia. Nyt kun ei olla missään suomalaisten räkäposkihiihtokisoissa, on vain vapauttavaa päästää irti. Jos 'hampaat irvessä tuntui miltä tuntui' on suomalaista sisua, ei sellaista joustamattomuutta kannata paljon mainostaa.

Silloin kun osaa luopua, on ehkä mahdollista huomioida ensisijaiset asiat paremmin. Panostaa niihin asioihin, joihin voi varmuudella vaikuttaa ja antaa muiden olla. Sääli, että harvoin sitä osaa riittävän ajoissa. Tästäkin tulee laulu mieleen. 'Aurassa' maataan kylki kyljessä ja ajatellaan asiat uudelleen. Se on kyllä turhan lämpöinen kappale tähän.

Luulen, että minä kyllä löytäisin positiivisia puolia kaikista lievistä psyyken häiriötiloista. Rakastavathan bipolaarisetkin manioitaan. Ehkä elämä on muuten niin tylsää, hidasta ja tyhjää. Joko vastaan tai myötäisesti - kunhan vain tuulee. Niinhän se oli.

These boots ain't made for walkin'

Tänään kävelin. Kaupoissa ei ollut mitään, mutta terminaali kylpi usvassa ja ihmiset lastasivat juomapakkauksiaan autoihin. Suurin osa oli vasta lähdössä. Minä en ollut menossa enkä tulossa.

Kun kävelin kohti kirjastoa, tajusinkin olevani antikvariaatissa, jossa en ollut käynyt koskaan ennen. Olin harhautunut väärälle kadulle. Kädessäni oli kirja nimeltä Täydellisyyden tie. Elämäni on ollut kaukana täydellisestä viime aikoina. Olen nukkunut koiranunta, aamut ovat olleet kovin outoja. Päässä soi uudet laulut.

Ehkä minä kävelen huomennakin. Normaalisti en ole mikään kävelijä, vaan menen yhdenkin pysäkinvälin mieluummin kyydissä, ja koiran kanssa juoksen enkä tallustele. Olen ajatellut, ettei käveleminen mitään liikuntaa ole tämänikäiselle ja -kuntoiselle.

Nyt ei ole normaalisti.

Aamusta iltaan

Etsin runoa, joka soi päässäni, mutta se on poistettu kirjasta. Se oli pettynyt pätkä, lohdullinen. Aamu alkoi aikaisin, eikä lopu ennen iltaa. Unessa mies ja nainen kävelevät vastaan kaiken jälkeen. He ohittavat toisensa, kumpikaan ei katso, ei puhu. Kärsivät kasvot ja lepattavat vaatteet. Miehellä on keltainen kauluspaita. Se taitaa olla alakoulun piha, Kyyjoella.

Juuri, kun manasin, että profetiat toteutuvat, pari yötä sitten näkemäni uni muuttui todeksi. Oli kokous ja unohdin paperit kotiin. Unessa huomasin asian vasta paikan päällä, tänään myöhästyin akateemisen vartin, kun tulostin uusia mikroluokassa. Kokous piristi paskaa päivää. Sen jälkeen ostin täyden muovikassillisen lohturuokaa. Lohtulohi!

Ja vielä pitkä juoksulenkki hyvää neofolkia kuunnellen.

Missä kohtaa päivä kääntyi? Siinäkö, kun heitin käärinliinat nurkkaan ja kävelin ulos. Ei, vaan se taisi olla tarkasti siinä hetkessä, kun kävelin Narinkkatorilta, katselin Forumin suuntaan, ihmisiä lipeksi vastaan tasaisena virtana ja mieleeni tuli pätkä toisesta runosta: "Ei tule mitänä, ei." Se naurahtamisen hetki riitti. Sitä runoa en edes yrittänyt etsiä.

Deus et machina

Olen kirjoittanut suurimman osan tämän vuoden merkinnöistä pienellä kosketusnäyttöpuhelimella. Päiväkirja taas siirtyi kokonaan sähköiseksi jo viime kesänä. Kirjoitan kaikissa yleisimmissä asennoissani: selälläni sängyssä tai sohvalla, istuen liikennevälineissä tai luentosaleissa sekä pysäkeillä seisten. En minä kirjoita kovin paljon, mutta riittävästi, että sillä on vaikutusta asioihin. Onneksi en kirjoita juurikaan tulevaisuudesta, profetoi. Kirjoituksilla on paha tapa toteutua.

Nyt olen ostamassa uutta kirjoituskonetta. Kutsuvat niitä nykyisin tableteiksi. Nykytekniikka ei kylläkään ole mielestäni ihan ajanmukaista, vaan kehitys laahaa kaukana siitä, mitä se voisi olla. Jos tällä pallolla on vielä mahdollisuuksia, luulen, että ne avautuvat tulevaisuuden teknologian kautta. Jos ihminen siirtyisi muistikortille, olisiko se kehitystä vai kauhistusta? Luultavasti olisi kamalaa muistaa. Inhimillinen muisti on armelias. Toisaalta se on aika tarkka erilaisten nöyryytysten taltioimisessa. Häpeä ei unohdu. Ei tosin sekään, jos on nähnyt Jumalan.

Olen kohdannut Jumalan unessa. Se tapahtui 2000-luvun alkupuolella. Asuin silloin Vantaalla. Päiväkirja saattaisi muistaa tarkemmin. Jumalalla ei ollut mitään fyysistä hahmoa, joten en varsinaisesti nähnyt häntä/sitä. Ei hän kuitenkaan pelkkää energiaakaan ollut. Hän sanoi minulle yhden lauseen: "Sinun pitää iloita elämästä." Se ei ollut lainkaan latteaa, vaan ymmärsin täysin, miksi hän sanoi niin. Oli se pelottavaakin. Vaatimus tuntui todella kovalta. Se oli nimenomaan vaatimus eikä mikään positiivinen oivallus, sillä en ollut tottunut näkemään elämää niin. Miten on, Jumala, kuinka hyvin olen oppinut?

Amnesia

Vaikeneminen on viesti, mutta nyt alan taas kirjoittaa. Tv-sarjan tunnusmusiikki soi: "Jos me huudettais yhtä aikaa, riittäiskö se?"

Olen väsynyt kuin olisin kiivennyt vuorelle. Silti en muista ajasta mitään. Seisoin Paciuksenkadun liikennevaloissa outo Viking Line -kassi olalla, aurinko paistoi. Se on viimeinen muistikuva, sen jälkeen on mustaa. Siitä on jo monta päivää. Ilmeisesti olen syönyt, koska en tunne nälkää. Ilmeisesti olen peseytynyt, koska en haise. Elämäni on scifiä. Päässä alkaa laulaa Tähtilaivan kapteeni: "etsin jotain muististani, se on niin autio, tyhjä" Sitten muistan superkuun, sirpaleen tai hetken yöstä. Sekö minut teki hulluksi? Kapteeni jatkaa kryptistä tarinaansa: "...outo tehtävä on kannettavanani / vala sitoo syviin kuiluihin ja virtoihin / salaisuuden ylitse on sydämessä sinetti"

Nyt ymmärrän, miksi muistan kuun. Se oli ainut hetki, kun olin yksin, itseni kanssa. Katselin kunnioitusta herättävää möhkälettä parvekkeelta. Tuskin ajattelin mitään, silloinkaan. Lasken savukkeennatsan pituudesta, että hetki kesti ehkä neljä minuuttia.

Tv-sarja loppuu: "...ja yhdessä yössä kaikki muuttuis" Uusi viikko edessä. Kun herään aamulla, luulen, että ajatukset järjestyvät ja maailma asettuu paikoilleen. Mikään ei muutu. Ehkä pari uurretta enemmän ja katse vähän särkyneempi, mutta niin vähän ettei sitä huomaa.