Meillä oli kolmen miehen orkesteri. Nimi taisi olla Khalifa Kid. Kaikki osasimme soittaa, olimme saaneet klassista koulutusta. Minä vingutin viulua. Tarvitsimme rahaa, ei meillä ollut töitä tai mitään. Olisimme saaneet sen ensimmäisen paikan koesoiton perusteella, mutta lähdimme kävelemään ennen kuin valinta oli tehty. Niinpä siihen valittiin toinen bändi.
Menimme kokeilemaan lähellä olevasta sympaattisenoloisesta ravintolasta. Minä olin puhemies. Enää ei haluttu anella. Sanoin paikkaa pitävälle naiselle, että tulemme tänne soittamaan, joka ilta. Ruoat ja kymppi jokaiselle. Nainen oli mukava ja karismani kai vetosi. Hän otti meidät kuulematta, tinkimättä. Kun lähdimme ulos, syntyi selkkaus. Rentut muusikkokaverini olivat jo ottaneet omin luvin ennakkoa keikkapalkkioista. Suutuin ja lähdin kävelemään kotiin. Ensimmäisessä kadunkulmassa tajusin, etten osaa yksin kotiin. Tämä oli Rauhakatu tai Soulkatu (kyltti vaihteli), mutta missä koti oli? Kai olimme sentään Helsingissä? Palasin takaisin ravintolan edustalle. Ihmiset näyttivät pitkää naamaa. Jotain oli sattunut. Ainakin koira oli kuollut, puukotettu? Koira oli toisen bändikavereistani. Heitä ei näkynyt missään. Joutuisinko soittamaan yksin?
En joutunut. Heräsin soittotaidottomana opiskelijana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti