Se on ranta, jossa on isoja kiviä. Luultavasti merenranta. Vietämme iltaa sen jo hämärtyessä. Hänen äänensä sorahtaa ja on matala. Ympäripäissään hän muistuttaa äitiään. Riehuessaan hän vahingossa rikkoo pullon. Suutun siitä, en pidä sirpaleista luonnossa. Silloin hän uhmassaan uhkaa rikkoa toisenkin. Kaverini liukenevat paikalta välittömästi.
Lähden pian heidän peräänsä. Kävelen leikkipuiston reunaa tyhjä viinipullo väärinpäin kädessä. Täällä paistaakin aurinko ja lapset ovat pihalla leikkimässä. Häpeän kantamusta enkä löydä kavereitani, joten käännyn takaisin. Ranta on vaihtunut junavaunuksi. Ei siellä penkkejä ole, hänen seurueensa nukkuu patjoilla lattialla. Hänen lisäkseen siinä on ainakin näyttelijä Krista Kosonen sekä kaverini Marja Kuutio. He saattavat olla samakin henkilö, jolla on molempien ominaisuudet. Joka tapauksessa siinä on muutama nainen ja jokainen nukkuu vällyn alla miehen kainalossa. Paidattomat miehet ovat tuntemattomia hidalgoja.
Juna on aina paikkana vahva ja tunteikas. Ehkä siksi se on niin harvinainen unissa. Aina on tietenkin kyse kaukojunista, lähijunissa ei ole mitään syvällistä. Otsikko on anagrammi minulle tärkeästä henkilöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti