Stigma Diaboli

Auto ylämäessä
tie on kivikkoinen
ja viha meissä
niin kuin viima purisi heinäkuussa

Olet uneni kauhein
me olemme kulotettu maa

On nälkä ja jano
tunti tunnin perään
me vain kuristamme toisiamme
ja sinä pelkäät kaikkea

Olet uneni kauhein

Poistun paljain rinnoin
auto jää mäkeen huutamaan
meissä asuu Paholainen
ja käsissämme on hänen haavansa

Olet uneni kauhein
vuodamme kuin aukileikatut

Se tulee uniin, päiväkirjaan
häpeä on possunpunainen
ja nyt kun se viimein tulee
se ei ole enää meissä

Olet uneni kauhein
ja päivät ovat lempeitä kuin lehmät
Antaa syksyn tulla, antaa sataa
entinen on mennyt

Paikkoja

Paikkoihin kertyy energiaa, muistolasteja. Ei halua olla sohvalla, jos siinä on ollut pahin. Kun muuttaa huonekalujen paikkaa, tilanne korjaantuu. Täytyy valita uusia kävelyreittejä ja kulkea vanhoja tiedostaen, että tässä kulki via dolorosa. Sitten voi katsella ympärilleen, että tällaiseltako täällä näytti. Että enpä ole ikinä huomannut tuotakaan taloa, vaikka olen kulkenut tästä ohi jatkuvasti. Silmät alkavat avautua, hengitys kulkea.

Jos todellisuus muuttuu, se vaatii pikemminkin tiirikointia kuin voimankäyttöä. On murtauduttava ulkopuolelle. Aiempi todellisuus murtuu, eikä jälkeenpäin enää ymmärrä, miten on joskus voinut olla niin lapsellinen, vaikka ei se sitä ole ollut. Ehkä ei koskaan varsinaisesti edes ole ollut missään paikoissa, vaikka maisemat ovat vaihtuneet. Ehkä sielunmaisema on ollut koko ajan sama, ja sitä on sitten raahannut paikkoihin ja aikoihin, joihin se ei kuulu. Ulkoinen ja sisäinen todellisuus ovat etääntyneet toisistaan yhä kauemmas.

Ja sitten kun alkaa ymmärtää, on jo päässyt pois, mennyt eteenpäin, ja tavallaan vain jälkiviisastelee menneisyyden raunioilla. Vaikka ajallinen etäisyys olisi hyvin pieni. Sitä paitsi en usko, että se on kovinkaan lineaarista. Kaikki se on meissä koko ajan. Ne ovat ihmisen sisäisiä säätiloja, joita on vaikea ennustaa. Tuuli kulkee missä tahtoo, mutta pakkoko on antautua tuulten riepoteltavaksi?

"The bittersweet taste of fate
We can´t outrun the past
Destined to find an answer
A strength I never lost
I know there is a way,
My future is not set,
For the tide has turned
But still I never learned to live
without regret."

-D. Cavanagh-

Torni-Eero, Tony Halme ja Oasis

"Talot kaatuu niskaan, ahdistus varttuu", sanoo M. Syrjä(ytynyt)

Mummolan pihaan on kaivettu oja. Makaan ojan pohjalla ja laulan Melankoliaa. Kunnes on aika kiivetä vesitornille. Torni-Eero, Jukka Relanderin näköinen taksikuski, raaputtaa paskastani esiin viestejä. Olemme menossa kohti mysteeriä, mutta olen myöhästynyt. En tiennyt, että Red Hot Chili Peppers -radiopopin tahdissa tanssivat olivat niitä, joiden mukana olisi pitänyt mennä. Sitä ennen olin Tony Halmeen talossa. Otimme erän. Ihmettelin, kun hän ei lyönyt. Vähän niin kuin Käkijärven autotallissa vuosituhannen vaihteessa. "En voi lyödä, kun sulla on tuo risti", antoi Käkijärvi silloin meriselityksen. Hopeinen risti ei enää roiku kaulallani, se kaivautui aikoja sitten Laulurinteen hiekkaan. Yritän lyödä Halmetta, mutta lyöntini ovat kuin läpsäyksiä. Fysiikkani ei ole vakavasti otettava. Lopetamme. "Lähdetäänkö kaljalle tai parille", Halme ehdottaa ja myönnyn. Halmeen poika kysyy: "Ootteko te niitä homoja?" "Ei",vastaan. "Me ollaan kavereita. Niin kuin siullakin on koulussa kavereita."

Herään, kun joku soittaa pelkkää Bluria radiossa. 90-luvulla en ymmärtänyt valtavirran brittipoppia, enkä ymmärrä vieläkään. Oasis, Blur ja Pulp. Rasittava, yhdentekevä ja jotain mistä ei saa kiinni. Siitä huolimatta muistan erään alkukesän lämpimän ja valoisan viikonloppuyön, kun ravintolat olivat sulkeutuneet. Taitava englantilainen katusoittaja soitti Wonderwallia Kaivokadulla ja ihmiset kerääntyivät tanssimaan. Yritin kirjoittaa siitä runon, mutta se ei onnistunut tavoittamaan tunnelmaa. Suomessa on harvoin sellaista, yhteisöllistä vilpittömyyttä. Siitäkin on melkein kymmenen vuotta, niin kuin taitaa ollavähän kaikesta. Keski-ikäinen ei odota aamun ensimmäistä bussia päästäkseen nukkumaan.

"I said: Maybe you're gonna be the one that saves me"

Tie vie

Olen aikaani edellä:
Kevät alkaa helmikuussa
ja kesä loppuu heinänkorsi suussa

Näen sinne, mistä ei vielä tiedetä
eri todellisuudet lyövät kättä
"Usko uniasi, poika"

Ollakseen järkevä
on hylättävä kaikki tietoinen
kohdattava tietoisesti tiedostamaton

Se ei ole kaikkien tie

Ajattelin, että päivä oli oikein mainio, sittenkin. Kunnes pahaa aavistamatta päätin poiketa kirjastossa hakemassa Pesosen esikoisen. Olisi pitänyt hypätä bussiin numero 20 ja syödä saaren kupeessa mango-meloni kahdella pallolla.

Näin jo ovelta, että se oli hän. Ihmettelin, minne hän katosi toisesta yksiköstä. Hän oli vain kerran siellä. Videovuokraamon tyttö pärähti silloin heti soimaan ja kävelin koko matkan kuin elokuvassa. Jos olisin todella ollut videovuokraamossa enkä hiljaisuuden linnakkeessa, laulu olisi soinut kaiuttimista. Mutta pääni sisällä on Spotify, jonka tyylitajusta en ole aina varma.

Lähtiessäni pyyhkäisin huonetta katseellani kuin olisin tallentanut muistoa. "Ja Polyhymnia vain nojaa tyynenä pylvääseen" Kaikki mitä on sanottu Jumalan selkäpuolesta on paskaa.

Illalla söin päärynäjäätelöä saaressa - mango-meloni oli loppu - ja koira naposteli valkoposkihanhien ulosteita. Kotona pesin shampoolla sen parran kuin vauvalta takamuksen, "niin syvämietteisin katsein, että se sattuu".

Enemmän totta

Se oli tietysti unta. Lähdin Joose Keskitalon keikalle. Paikka oli pieni ja tupaten täynnä. Ilmeisesti Joose oli jo lopettelemassa. Portaiden puolivälissä oli lipunmyyntitiski, mutta ei siinä tainnut istua ketään. Kävelin portaita pitkässä mustassa pikkutakissa, parta ajamattomana ja reppu selässä. Joku tarrasi minuun takaapäin. Luulin, että se oli yli-innokas ja epäkohtelias portieeri, joka tuli perimään maksua. Sanoin: "Päästä irti." Tyyppi olikin vain humalainen nuori mies, ja se päästikin.

Portaat olivat nousseet oviaukosta katsottuna vasemmalle, puolivälissä oli tasanne, jossa oli pöytä ja siitä ne kääntyivät oikealle. Kävelin ylös saliin. Joose lopetti juuri kun ehdin paikalle ja jotain muuta ohjelmaa oli alkamassa. En tiennyt, mihin reppuni laittaisin, muuten olin jokseenkin klubivaatteissa. Paikalla oli paljon nuoria, siihen oli jokin erityinen syy, jota en tiennyt. Istuin sohvalle hieman syrjemmälle. Siinä olivat nuori ja tumma, hymyilevä tyttö sekä tatuoitu poika, joka oli ilmeisesti nauttinut runsaasti tai urpoili vain orastavaa maskuliinisuuttaan. Hän ei ehkä repinyt minua, mutta tuli epäkohteliaasti liian lähelle kuin ärsyttääkseen tahallaan. Siinä oli sama tuntu kuin kerran tamperelaisessa hevibaarissa, kun tuntematon tappelua etsivä testosteronisti istui syliini ja alkoi vääntämään, mutta buddhan tuijotus sillä kertaa voitti. En ollut varma, oliko tyyppi sama kuin portaissa, saattoi hyvinkin olla. Hän ja tyttö olivat samasta koulusta, Kallion lukiosta, mutta eivät vaikuttaneet kovin kavereilta keskenään. Joku toinen tyttö tuli kysymään minulta jotain, mistä en ymmärtänyt oikeastaan mitään. Tajusin vain, että se liittyi Eric.com-nettiosoitteeseen, joka oli ilmeisesti nuoremmalle väelle tuttu. "Ei hajuakaan", vastasin ja tyttö hävisi. Jäin miettimään, että olisin voinut olla kohteliaampikin. Mutta tämä toinen tyttö...Tia-Pia. En tiedä, kumpiko nimi vai molemmat. Äkkiä olin lähes valveilla.

Lähdetäänkö jonnekin? Istutaanko kalliolla? Tiedän, että se on naurettavaa, välissämme on kolmetoista vuotta, mutta entä sitten? Silmänurkistasi putoilee helmiä kostealle kaulalleni.

"Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan. Yhtä en saa, yhtä en vielä ainakaan." Istun bussien ja rekkojen jylinässä, katoksen alla. Pitkästä aikaa. Kesä meni muussa. On kuin olisin nähnyt sinne, mitä ei voi koskaan saavuttaa, eikä voi päästä enää näystä eroon. Minä näin. Minä näen.Tähän jään, muu kadottaa olemassaolonsa. Siitä on matkaa arkeen, joka on tyhjää työtä, turhia pelkoja ja elämää, jolla ei ole perimmäistä. Yksinäisyyttä, joka on yleensä ahdistusta, harvemmin romanttista irrallisuutta. Tänään en osaa pelata näillä korteilla, niillä on vaikea voittaa. En osaa elää. Menen jatkamaan sitä, minkä toukokuun lopulla aloitin.

Ehkä tämä on minun elämäni. Ehkäpä tässäkin on reittejä rinnan. Joskus ajattelen, ettei minulla ole mitään hätää. Usein olen hädässä. Minun ihmiseni ovat romaaneissa. Eilen oli kuitenkin paremmin kuin aikoihin. Mies nukkuu Lasipalatsin pysäkin penkillä. Minäkin haluaisin vain käydä nukkumaan, paljaan taivaan alle, kadota maailmaan joka on enemmän totta.

Kassalla myyjän rintapielessä lukee Tia, mutta en usko, että se olet sinä. Odotan sitä hymyä, jonka olen nähnyt kerran vuosia sitten. Etsin sitä kaikista kasvoista. Minä haluan olla elossa. Haluan olla menossa elämää kohti.

"Ihanan ja lyhyen elämän / antoi Luoja meille täällä elettäväksi

Ihanan ja lyhyen elämän / rakkaudella, hyvyydellä täytettäväksi"

Kesän loppu

Päätimme tehdä yhdessä itsemurhan. Hän sitä halusi, mutta minäkin lopulta suostuin. "Tehdään sitten nopeasti ennen kuin muutan mieleni", sanoin. Jaoimme pilleripurkin sisällön. Oli hellepäivä eikä hän, Baby Jane, pitänyt siitä, että jälkeemme jäisi hien haju. Piti tehdä kaikki kauniiksi. Ruumiin piti tuoksua myskiltä.

En minä niitä lääkkeitä olisi halunnut syödä.

Älkää soittako mihinkään, tuo oli tietysti vain aurinkoinen aamu-uni. Tahdon helposti piiloutua suruuni, vaikka en tahdo. Hänen kätensä hohkaa unta, ulkona ajetaan yölinjaa ja olen niin kaukana kaikesta. Käsi on tyhjä paikka minussa, joka voi vain tyhjetä. Minä olen likainen satama-allas, josta ennen lähtivät laivat, uuteen maailmaan. Lähdöt ja paluut ovat nykyisin samaa, matkat viileitä öisiä keitaita. Ne tuovat totuudet takaisin.

Katon paperitähdet ovat sammuneet. Varhaisen syksyn pimeys yllä. Tulehtuneet sydämet leikataan niin kuin tuleentunut vilja, voi vain jäädä odottamaan. Ajan nöyrät palvelijat katsovat kuinka käy. Pimenevät kuukaudet tekevät tekojaan.