"En enää ikinä osta halvinta sateenvarjoa"

Ajattelin hypätä mihin tahansa bussiin tai bussin alle, mutta kun meninkin ratikalla, viereen istunut juoppo onnistui piristämään. Hän kiroili, räki ja piti ihmistenhaukkumismonologia. Mies oli selvästi saavuttanut jonkinlaisen transferenssin. Välillä hän ryyppäsi pullostaan lisää lääkettä. Muiden ihmisten keskinäinen yhteisöllisyys selvästi lisääntyi, mutta ihminen se yhteisiä käyttäytymissääntöjä rikkova yksilökin on.

Tuntui, ettei minulla mene kovin huonosti.

Miehestä jäi haju vaatteisiini, muistuttamaan, kun kävelin sateessa, omieni joukossa.

Jälkihavaintoja

Viikonloppuna violetinvärinen tyttö kävi. Istuttiin parvekkeella yöhön asti. Samaan aikaan toisaalla joku seisoi katolla ja avasi tulen. Uusi nuorisomuoti. Eikö voisi, silloin kun vituttaa, hypätä vaikka ensimmäiseen valtamerialukseen? Tai kävellä alasti halki Suomen, jos haluaa huomiota? Nuoret miehet pitelevät aseita kuin autoja - peniksiensä jatkeina.

Violetinvärinen lähti seuraavana päivänä, joi ensin kylmää kahvia. Puhuimme parvekkeella henkilökohtaisuuksia ja työstimme epäsovinnaisia mielipiteitä niin että naapuritkin kuulevat. Silti olin niin hermostunut, etten meinannut muistaa tunnetuimman saksalaisen mystikon nimeä. Ihmekös tuo, kun tapaamme kolmen vuoden välein. Jos hän on Mikata, Pasi Sunin tytär, meidän ei pitäisi tavata ollenkaan väärien mielikuvien säilyttämiseksi romaania varten. Toisaalta, jos hän on Mikata, minä lienen Pasi, ja silloin olisi syytä tavata jatkuvasti.

Violetinvärinen jätti minulle lukemista. Eivät ne ole sen kummempia kuin omat kirjoitukseni, erilaisia vain. Kärkkäästi olen ollut valmis näkemään itseni ja omat tekemiseni myyttisiä hahmoja vasten. Siinä seurassa olen ollut alamittainen. Pikkuhiljaa, hahmo hahmolta, on selvinnyt, ettei sellaisia ihmisiä olekaan, vaan olen itse rakentanut ne romantisoiden ja parhaita osia käyttäen. Jos vertaa itseään muihin, näkee muissa helposti vain parhaat piirteet vai miten se menikään, Henri?

Olen hakenut opasta ja valoa lauluista ymmärtämättä täysin, ettei niiden takana ole ketään valonkantajaa. Minä itse annan asioille merkityksen ja kontekstin - eivät ne itsessään ole mitään. Popeda ja Klamydia voisivat olla Shakespeare ja Dostojevski, jos löytäisin niistä jotain itselleni. Enää ei ole tarvetta yrittää olla mitään.

Silti haluan pitää kiinni siitä, mitä näen. Ideamaailma on ikuinen ja sillä on itseisarvo, joka ei kuitenkaan vähennä omaa arvoani, vaan pikemminkin korottaa banaalin hedelmättömyyden yläpuolelle, inhimillisen tuolle puolen. Haluan rakentaa tornia ja hahmoja, jotka inspiroivat minua olemassaolollaan, mutta tehdä sen tietoisesti. Kaikki täytyy aina purkaa voidakseen rakentaa uudelleen. Lopputulos on samannäköinen, mutta oma suhde siihen aivan erilainen. Perustuksia ei ole enää valettu rantahiekalle, vaan kalliolle, vaikka seinät on maalattu vähintään yhtä vahvoin värein.

Rauha

Tänä iltana pilvet ovat kauniita, vaaleanpunaista hattaraa ja syvänsinisiä vuoria. Tai sumuinen järvimaisema. Kaikki on liikkumatonta, vain ääretön syvyys. Hyvyys viiltää kuin lapsen ensimmäinen kohmelo. Kuulen kaikki äänet kuin ensi kertaa. Suren sitä, mitä ei ollut. Iloitsen siitä, että suren.

Kun kaikki hiljenee, huomaa, miten jatkuvasti tuulet repivät eri suuntiin. Kunpa saisi rauhan. Päiviin, tiheisiin hetkiin, yllättäviin törmäyksiin. "Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman" -siinä puhutaan sisäisistä sodista ja levottomuuksista.

Viimeinen ihminen

Se on marraskuu
se on yö
Saatana, joka riippuu kädessäni
pelkkä musta varjo

Kaikki portit menevät kiinni
ja kirjojen kannet
elämä on tuhlattua ainutkertaisuutta
rumuuden ja alhaisuuden palvontaa

Minulla ei ole enää aikaa
laiva on lähtenyt rannasta
viimeinen laiva valkoisissa purjeissaan
eikä kukaan kysele, olenko mukana

Minussa on kesä ja aurinko
ja haavat jotka eivät arpeudu
katkeran kaipauksen taakka
johon pimeässä kaadun

Se on syöpä, joka leviää
kaataa terveet vuoteeseen

elämä
          sisälläni
                       kuolee
                                  hiljaa
umpikuja
               epätoivo
                              viha
                                      verellä piirretty raja

VIHA ON VERELLÄ PIIRRETTY RAJA!

Ensimmäinen ihminen

Nämä aamut yksin
nämä kesäpäivät ennen kesää
suojatieviivojen häikäisevä kirkkaus
kolmetoistavuotiaat vatsat paljaina
syksyntuoksuiset mollisävelet
keltainen kukkameri
kirjat, jotka odottavat nälkäistä lukijaa

En enää näe unia toisista
estradi on rakennettu minulle
kaupungit ja metsät lavasteina
elämälle, joka ei katoa milloinkaan

Vapaus on ihmismeressä
silmissä, jotka katsovat sisäänpäin
valon paljastamissa uurteissa
kotiin jätetyissä takeissa ja aurinkolaseissa

Olen niin valkea, että enkelit näyttävät likaisilta

Nämä hetket tahdon pitää
tehdä niistä kokonaisen ihmisen
kaikki kiitää kuin laulu ja tuuli
ja iltaisin lämmittelen käsiä tuhkassa

Luulin olevani marraskuu
luulin olevani yö
se olikin joku muu
tai kalpea varjo vain

Suutelen pehmeää maata
porttini ovat avoimet
Täydellisyyden tulla

Selkeää ja kirkasta

Unet.

Punainen, käytetty Volvo. Etupuskuri ja -lamput paskana. Lapset ovat tyytymättömiä. Se ostettiin, sillä on pärjättävä. Äiti lähti Ruotsiin perheen autolla, eikä palaa.

Mentiin jäätä pitkin tavaroiden kanssa. Jää oli ihan heikkoa, sen sai kantapäällä rikki. Tuntemattomat kauempana kastelivat jalkansa, kun toinen koipi vähän väliä upposi. Mietin, pitäisikö ryömiä. Isäni tuli vastaan melkein leijumalla. Hänellä oli upeat 70-luvun rytkyt, istuvuutta ja leveitä lahkeita. Hän oli pitkä ja solakka kuin veljeni joensuulaiskaima. Gaselli. Ketään muuta jää ei kunnolla kantanut, mutta hänet se kantoi. Isä oli niin kuin sankari, heeros.

Ihmettelen vähän uniani, kunnes ymmärrän, etteivät ne liitykään vanhempiini, vaan eiliseen. Toisen huomioimiseen. Minä voin olla se heeros, jos vain saan olla. "Hex index perkele!"

(Ja kolmannessa pelaan jalkapalloa KuPSin edustusjoukkueessa, isossa roolissa, joukkueen moottorina. Olen hyvä, mutta teen myös paljon virheitä.)

Keskeneräiset romaanit

Väärin muistaminen on erittäin tärkeää, samoin ihmisten väärin kohteleminen. Kirjoitan nimittäin muistelmiani - olen jo siinä iässä. Jos siitä tulee romaani, se on omaelämäkerrallista aikalaisscifiä. Pari päivää sitten muistiinpanoissa luki ainoastaan sanat: "Tappara fan club". Sen luettuani huomasin kirjoittavani synnytyskipujen uskonnollisesta merkityksestä. Seuraavana yönä muistiinpanomerkintään liittyvä outo pikkupoika oli unessani, mutta ei kuitenkaan hän, vaan kaimansa, johon tutustuin paljon myöhemmin. En muista, että koskaan ennen uneen olisi tullut samanniminen täysin eri henkilö kuin se, jota olin ajatellut. Kyseisillä henkilöillä on kyllä enemmänkin yhteistä kuin nimi, nyt sen huomaan, mutta en olisi koskaan hoksannut verrata heitä.

Löysin käsinkirjoitetun romaanin alun noin vuodelta 1993. Olen silloin selvästi lukenut paljon - teksti ei ollut kovin omannäköistä. Päähenkilönä oli Sami, jolla oli alkoholisti-isä. Herätyskristillinen uskonnollisuus ja jääkiekko olivat myös väkevästi läsnä. Tai olisivat olleet. Tekstiä oli vähän toista lukua. Olen kuitenkin ollut yllättävän pitkäjänteinen. Ensimmäinen luku on kärsivällistä ja mukaansatempaavaa kerrontaa. Kyllä tuosta olisi voinut kokonainen käsikirjoitus syntyä, jos olisin ottanut sen asiakseni.

Jo ala-asteella minulla oli Neljän sakki -niminen seikkailuromaani vireillä. Sekin taisi tyssätä toiseen lukuun. Muistelen kysyneeni neuvoa jonkin sanan taivutukseen paikalliselta kirjailijalta Eeva Tikalta. Vanhemmat tietysti yllyttivät soittamaan.

Ehkäpä minun pitäisi nytkin lukea vähän huonompaa tai viihteellisempää kirjallisuutta. Bo Carpelan ei ainakaan helpota kirjoittamista. En osaa kirjoittaa dialogia. Samista kertovassa pätkässä dialogi on mukana luontevasti ja sitä on runsaasti. Ei se välttämättä ole uskottavaa, mutta mitä sitten. Pääasia, että heittäytyy mukaan eikä mieti liikaa.

Kyllä minä parikymppisenäkin aloitin romaanin kirjoittamisen yhden kerran. Se oli tolkutonta paatosta Hessen ja oman tunteellisuuden esittelyn hengessä. Se on näistä pätkistä lyhyin ja huonoin.