Toissayönä toin ympäri vuorokauden auki olevasta kaupasta asunnottoman miehen rappuuni nukkumaan. Hänen jaloissaan oli jotain vikaa. Ne eivät voineet käyttää suojateitä, vaan kävelivät mieluummin kiskoja pitkin. Ratikassa ne eivät voineet olla lattialla, vaan hän seisoi penkillä tuoden mieleen jarrumiehen. Kuljettaja ei pitänyt häntä kolleganaan eikä edes samaan eläinlajiin kuuluvana, vaikka mies puhui selväjärkisempää small talkia kuin minä itse koskaan.
Eilen oli hissin lattia punaisena ja jäljet johtivat pitkin käytävää ulko-ovelle asti. Ei se ollut verta, ehkäpä viiniä, en kuitenkaan maistanut. Eivät ne olleet sen asunnottoman miehen jäljet. Hän ei ollut viinamäen tarpojia. Jotain mäkeä hänkin selvästi kulki, niin kuin me kaikki. Ja mäen päällä on risti.
Äsken katsoin vuosituhannen vaihteen kotimaisen kohuelokuvan, jossa mikään ei tuntunut miltään. Se elokuva tuntui joltain. Ainakin sen jälkeen suurin osa ihmisten facebookpäivityksistä tuntui todella teennäisiltä. Jos ei ole pistoolin piippu suussa, mitä sanottavaa voi olla? Jos ei ole kyse kuolemasta, rakkaudesta joka repii rintaa tai Jumalasta jonka ylivoimaisuus on kauhistavaa, mitä me täällä vittu shoppailemme?
Vastapäisissä ikkunoissa on kaikissa valot, mutta ei yhdessäkään ihmisiä sisällä. Voiko kuun tuntea? Tiedän, että sellainen henki on nyt läsnä, vaikka en näe. Se ei näy tästä ikkunasta, mutta kurottaudun katsomaan ja niin: Siellä se valvoo. Kuu ei ole mitään niin latteaa kuin ystävä, kuu onnistuu aina muuttamaan kaiken.
Lainasin nuoren kirjallisuudenopiskelijan esikoisteoksen, sillä hän onnistui radiohaastattelussa olemaan kiinnostavampi kuin kukaan pitkään aikaan. Ennustan itselleni vaikeuksia, vaikka hän kirjoittaa lyhyitä lauseita. Toisaalta esimerkiksi Asko Sahlberg onnistuu kaikissa haastatteluissaan peittämään sen, mistä maailmasta hän on. Kirjailijoiden ajatukset ovat niissä kirjoissa. He puhuvat, jotka osaavat ajatella ääneen, toiset laittavat paperille ja kolmannet jäävät sanojen ja rivien väleihin. Kohtauksiksi, joita ei voi kelata alkuun ja katsoa uudelleen. Tärkeintä on kuitenkin ettei elä liikaa. Kirjoittajan tehtävä ei ole elää ja osallistua.
Kuuntelen, kuinka rautiovaunu menee ohi kuin aika vastata oikein. Kuulen, kun tietokone hurisee kuin pää sellaisina öinä, kun on tultu taksilla kotiin. Kuulen tahtomattani koiran kuorsaavan kuin hidasta itsemurhaa tekevä umpimielinen mies. Ja vielä erotan tyhjän pakastimen rohinan kuin valaan vatsan, jonka sisällä on Joona.
Huomenna herään aikaisin. Olen se aamutakissa kävelevä kummajainen, joka hakkaa kaikki ylimieliset virnuilijat. Olen se hienosti pukeutunut nuori mies, jonka maailma loksahtaa paikoilleen ja hiukset pysyvät suorassa. Kädenvääntö on haastavampaa yksin: Oikea käsi vastaan vasen käsi. Sormet voi laittaa lomittain, että saa paremmin otteen. Kumpi voittaa?
B A R A B B A A N T O S I *********The Smelter of God
torstai 8. maaliskuuta 2012
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Punarinta laulaa
Kaadoin mukillisen kiehuvaa teetä päälleni. Huusin niin kovaa, että koira pakeni sängyn alle, ja sitten tuli itku. "Miksi sinä et ole täällä." Unessa olin Metri-Helin luona laitakaupungilla sijaitsevassa kolmiossa. Siellä oli enemmänkin porukkaa. Ei ne kai juhlat olleet, ehkä sukulaiset vain olivat käymässä. Meillä oli suhde. Ajattelin painostaa häntä kertomaan miehelleen ja luopumaan entisestä. Ihan kuin isänikin olisi ollut siellä aamupalapöydässä kutsumassa joulutorttuja pasteijoiksi. Ja serkkujani. Mutta asunto oli Helin äidin, jossa vierailin viitisentoista vuotta sitten ja yövyinkin pari kertaa. Käpyjä oksentava porsaannäköinen koira ja lattioilla mikroruokia lämmittävät pete euroopat.
Hapuilen pitkin asuntoa, joka ei ole sama kuin äskeinen. Tämä on minulle vieras yksiö, jonka pohjaratkaisu antaa häivähdyksenomaisen viitteen amerikkalaisesta pilvenpiirtäjästä. Kai se voisi olla hotellihuonekin, sillä ei se ole kodikas. Katson itseäni vessan peilistä. Osa kasvoistani on peittynyt mustaan. Näyttää aika hurjalta, ehkä se on pimeyttä. Menen kylpytakki päällä kirjastoon, koska en jaksa pukea pienen kirjanpalautuksen tähden. Pihalla vastaantuleva tyylikäs ja ylimielinen mies kommentoi asuani. Olen kävelemässä ohi, mutta jään vittuilemaan takaisin. Sillä seurauksella, että lopulta lyön niin kovaa kuin kädestä lähtee.
Mutta sohvallahan minä olen. Aurinko katsoo suoraan silmiin ja oikeassa kainalossa valuu hikinoro. Koira on ottanut nenäliinani ja repinyt sen. Isompi haastaa pienempää leikkiin kuin olisi nuori vielä, vaikka on vain sekaisin valeraskaudesta. Sisälläni olevat asenteet ovat puoliksi Kaijan luovuttaneita, lauhkeita ja vastentahtoisesti sopeutuvia ja puoliksi Pirkon kumartelemattomia, mutkattomia, äkäisen itseriittoisia ja tavoista tai säännöistä piittaamattomia. Aurinko hiipii vastapäisen kerrostalon taakse, huomaan fyysisen vointini olevan leppeähkö ja suussa maistuvan venähtäneiden päiväunien paskan. Onko tänään keskiviikko? Oletan, että on. Koko viikko on valkoinen läikkä kartalla, autio ranta. Miltä hietsusta tuntuu talvisin? Kaipaako se heinäkuuta silloin, kun ihmiset istuvat laatikoissaan katsomassa vielä pienempää laatikkoa. En uskaltane vielä lenkkeillä, kun yskää ja tukkoisuutta on. Kusihätä nostaa minut vessaan, sen jälkeen pitää päättää uudestaan, minkälaista laivaa alan rakentaa.
Hapuilen pitkin asuntoa, joka ei ole sama kuin äskeinen. Tämä on minulle vieras yksiö, jonka pohjaratkaisu antaa häivähdyksenomaisen viitteen amerikkalaisesta pilvenpiirtäjästä. Kai se voisi olla hotellihuonekin, sillä ei se ole kodikas. Katson itseäni vessan peilistä. Osa kasvoistani on peittynyt mustaan. Näyttää aika hurjalta, ehkä se on pimeyttä. Menen kylpytakki päällä kirjastoon, koska en jaksa pukea pienen kirjanpalautuksen tähden. Pihalla vastaantuleva tyylikäs ja ylimielinen mies kommentoi asuani. Olen kävelemässä ohi, mutta jään vittuilemaan takaisin. Sillä seurauksella, että lopulta lyön niin kovaa kuin kädestä lähtee.
Mutta sohvallahan minä olen. Aurinko katsoo suoraan silmiin ja oikeassa kainalossa valuu hikinoro. Koira on ottanut nenäliinani ja repinyt sen. Isompi haastaa pienempää leikkiin kuin olisi nuori vielä, vaikka on vain sekaisin valeraskaudesta. Sisälläni olevat asenteet ovat puoliksi Kaijan luovuttaneita, lauhkeita ja vastentahtoisesti sopeutuvia ja puoliksi Pirkon kumartelemattomia, mutkattomia, äkäisen itseriittoisia ja tavoista tai säännöistä piittaamattomia. Aurinko hiipii vastapäisen kerrostalon taakse, huomaan fyysisen vointini olevan leppeähkö ja suussa maistuvan venähtäneiden päiväunien paskan. Onko tänään keskiviikko? Oletan, että on. Koko viikko on valkoinen läikkä kartalla, autio ranta. Miltä hietsusta tuntuu talvisin? Kaipaako se heinäkuuta silloin, kun ihmiset istuvat laatikoissaan katsomassa vielä pienempää laatikkoa. En uskaltane vielä lenkkeillä, kun yskää ja tukkoisuutta on. Kusihätä nostaa minut vessaan, sen jälkeen pitää päättää uudestaan, minkälaista laivaa alan rakentaa.
torstai 1. maaliskuuta 2012
maanantai 6. helmikuuta 2012
Totuudet
Sielun läpi käy viileä tuuli. Minuus on autiontuntuinen, vähän ränsistynyt rakennus. Kuuntelen lumenpehmeää kesälaulua. Kääriydyn ääneen ja unohdan unten birgitat. Hautaan unelmani, mutta jossain kytee toivo. Eilen ymmärsin elämästä jotain, mitä en koskaan aikaisemmin. Ymmärrys on aivan eri syvyysluokan asia kuin tieto. Tieto näyttäytyy usein kliseinä, omituisina vaatimuksina ja pinnisteltynä positiivisuutena. Sellaista pitääkin vastustaa, vaikka totuus löytyy samasta lähteenä.
Miten ilmaista totuus niin, että sen syvyys tulee ymmärretyksi? Tarvitaan monia eri tapoja ilmaista sama asia. Tarvitaan ydin, joka on karsittu kaikesta tulkinnasta, kaikesta banaalista ylimääräisyydestä. Tarvitaan uskonto, joka ei ole tietoa eikä edes uskoa, vaan mielentila. Ymmärrys, joka on kaikilla erilainen, vaikka asia on sama. Keskiössä ovat ihminen ja Jumala, ihmisyys ja transsendentti. Ei niiden välinen suhde vaan niiden olemuksen ymmärtäminen.
On ehkä helpompaa lähestyä ensin ihmisyyttä. Tuntuu jotenkin protestanttiselta katsoa hänen tekojaan eikä häntä itseään. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", senhän luterilainen kirkko on aina osannut, mutta "Jumalaa yli kaiken" rakastaminen on yleensä loistanut poissaolollaan. Onko Jumala todella ollut poissa? Eilen ymmärsin, että ihminen on yksi väline ymmärtää Jumalaa. Kun näkee ihmisyyden pohjaan, löytää perustavanlaatuisen samuuden ja samanarvoisuuden - ja löytää itsensä samasta vuotavasta ruuhesta. Miten ihminen onkaan pieni ja vähän - ja samalla jotain niin suurta ja kaunista, että sisällä lämpimässäkin alkaa tuulla.
Ihminen...kun ymmärrän mitä on ihminen, minulla on enemmän edellytyksiä lähestyä Jumalaa.
torstai 2. helmikuuta 2012
Merkit
Luotan merkkeihin.
Jo pian muuton jälkeen koin nämä kulmat mieluisimmiksi, missä olen elämäni aikana asustellut. Se taisi olla joku arkinen aamuyö, kun juoksin koiran kanssa tyhjän Taka-Töölön läpi ja koin sillä hetkellä olevani aika oikeassa paikassa. Mitä tulee merkkeihin...Halusin lukea jonkin näille seuduille sijoittuvan romaanin, joka osuisi mielellään lähelle nykyaikaa. Niinpä ajattelin lukea Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, joka kai sijoittuu Munkkiniemeen. Luultavasti törmäsin ensin Westön toisesta romaanista tehtyyn filmatisointiin...Mutta edelleenkään en näköjään pääse itse asiaan.
Noin viikko sitten kirjaston bestseller-hyllyssä nökötti Claes Anderssonin tuore aikalaisromaani. Takakannessa luki, että Anderssonin oloinen mies tuijottelee ulos meilahtelaisen asunnon ikkunasta. Saman tien oli selvää, että tämä oli merkki ja vastaus: Westö saa jäädä.
Unten antamiin merkkeihin luotan enemmän. Olin unessa Haadeen porteilla ja se oli seuraava tai sitä seuraava ilta, kun törmäsin sattumalta novelliin, jossa puhuttiin Lethestä, Haadeen läpi virtaavasta joesta. Kaiken lisäksi novelli oli erinomainen. Se kertoi harvinaisesta sairaudesta, jossa altzheimerin tavoin unohtuu menneisyys, mutta tässä tapauksessa se korvautuu tiedolla tulevaisuudesta. Ihmisen muistot kulkevatkin toiseen suuntaan, kaukaa tulevaisuudesta kohti nykyisyyttä haalistuen ja oheten matkalla...Taas minä jaarittelen enkä ehdi lukea tänä yönä ensimmäistäkään sivua saman kirjailijan uusimmasta romaanista.
Minulta melkein kiellettiin psykologiset trillerit, ainakin väsyneenä tai krapulassa, sillä menin eräästä numeroelokuvasta aivan sekaisin ja aloin laskea yhteen kaikkea mahdollista itseeni liittyvää, saisinko summaksi tietyn luvun. Elokuva tuntui tutulta, vaikka en ollut nähnyt sitä aiemmin. Kuin olisin itse sen kirjoittanut. Lopussa alkoi soida aavemaisesti yksi minun suosikkikappaleistani, tuttuakin tutumpi. "Hello neighbour", minulle kuiskailtiin.
Löysin numerokoodilla Mooseksen kirjoista minulle kohdistuneen selvän viestin. En tiedä, uskallanko olla paastoamatta vuorokautta helmikuun 9. päivä. Muuten voi tapahtua kauheita.
Ei mutta nythän minä muistinkin lumikon. Se vahvistaa kaiken!
Jo pian muuton jälkeen koin nämä kulmat mieluisimmiksi, missä olen elämäni aikana asustellut. Se taisi olla joku arkinen aamuyö, kun juoksin koiran kanssa tyhjän Taka-Töölön läpi ja koin sillä hetkellä olevani aika oikeassa paikassa. Mitä tulee merkkeihin...Halusin lukea jonkin näille seuduille sijoittuvan romaanin, joka osuisi mielellään lähelle nykyaikaa. Niinpä ajattelin lukea Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, joka kai sijoittuu Munkkiniemeen. Luultavasti törmäsin ensin Westön toisesta romaanista tehtyyn filmatisointiin...Mutta edelleenkään en näköjään pääse itse asiaan.
Noin viikko sitten kirjaston bestseller-hyllyssä nökötti Claes Anderssonin tuore aikalaisromaani. Takakannessa luki, että Anderssonin oloinen mies tuijottelee ulos meilahtelaisen asunnon ikkunasta. Saman tien oli selvää, että tämä oli merkki ja vastaus: Westö saa jäädä.
Unten antamiin merkkeihin luotan enemmän. Olin unessa Haadeen porteilla ja se oli seuraava tai sitä seuraava ilta, kun törmäsin sattumalta novelliin, jossa puhuttiin Lethestä, Haadeen läpi virtaavasta joesta. Kaiken lisäksi novelli oli erinomainen. Se kertoi harvinaisesta sairaudesta, jossa altzheimerin tavoin unohtuu menneisyys, mutta tässä tapauksessa se korvautuu tiedolla tulevaisuudesta. Ihmisen muistot kulkevatkin toiseen suuntaan, kaukaa tulevaisuudesta kohti nykyisyyttä haalistuen ja oheten matkalla...Taas minä jaarittelen enkä ehdi lukea tänä yönä ensimmäistäkään sivua saman kirjailijan uusimmasta romaanista.
Minulta melkein kiellettiin psykologiset trillerit, ainakin väsyneenä tai krapulassa, sillä menin eräästä numeroelokuvasta aivan sekaisin ja aloin laskea yhteen kaikkea mahdollista itseeni liittyvää, saisinko summaksi tietyn luvun. Elokuva tuntui tutulta, vaikka en ollut nähnyt sitä aiemmin. Kuin olisin itse sen kirjoittanut. Lopussa alkoi soida aavemaisesti yksi minun suosikkikappaleistani, tuttuakin tutumpi. "Hello neighbour", minulle kuiskailtiin.
Löysin numerokoodilla Mooseksen kirjoista minulle kohdistuneen selvän viestin. En tiedä, uskallanko olla paastoamatta vuorokautta helmikuun 9. päivä. Muuten voi tapahtua kauheita.
Ei mutta nythän minä muistinkin lumikon. Se vahvistaa kaiken!
perjantai 27. tammikuuta 2012
Pyöräretki
Ajoin pyörällä satojen kilometrien matkan Heinolan mummolaan, kertomatta etukäteen mitään. Ovi oli auki, mutta talossa oli hiljaista. Isäntäväki oli ilmeisesti makuuhuoneessa - nukkumassa toivottavasti. Kiertelin ympäri tyhjää taloa. Setukka, tuo aikaa sitten kuollut äitini setä joka oli asunut äitini kotitalossa itärajalla, oli täällä. Hän oli jotenkin vino ja arvoituksellinen, mutta neuvoi suihkun paikan. Talon väkikin tokeni. Olisiko pitänyt ilmoittaa etukäteen, vastaanotto tuntui penseältä. "Parrankasvusi on kaventunut", huomautti talon emäntä kätellessä. Äkkiä paikalla oli muitakin vieraita, lapsuudenperheenikin. Vanhemmat eivät katsoneet minuun, kuin olisi ollut sopimatonta tulla. Koirani olivat myös talossa, joku hengitti vaikeasti niiden takia. Hän muistutti Sinun veljeäsi.
Se oli kyllä minun veljeni, jolla on vain sama nimi, jonka kanssa lähdin pyöräilemään pois. Veli muuttui Herra Ylpöksi ja pyörät autoksi, jolla kumpikaan ei osannut ajaa. Bensatankki alkoi suihkuta polttoainetta enkä saanut sitä loppumaan. Menetin hermoni ja lähdin kävelemään. Huusin kohti Heinolan keskustaa. Olinko minä se Ylppö vai olinko minä vain minä? Toinen henkilö olit ehkä Sinä, kun kerran uskalsin olla spontaani. Ei, veljeni se oli. Menimme hampurilaisravintolaan. Tarjousburgeri maksoi alle euron, mutta meillä ei ollut yhtään rahaa mukana eivätkä he suostuneet myymään velaksi.
Kyllä me lopulta pyörillä kuljimme. Mikä oli se kaupunki kaukana? Kun saavuimme perille, television uutistenlukijat olivat pukeutuneet mustiin, koska luulivat meidän kuolleen. "Odotimme teidän tulevan ainakin tuntia aiemmin", sanoi äitini. Olisi tultukin, jos alkumatkasta ei olisi ollut ongelmia. Vai oliko niin, että olimme nyt saapuneet Haadekseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)