Luna

Toissayönä toin ympäri vuorokauden auki olevasta kaupasta asunnottoman miehen rappuuni nukkumaan. Hänen jaloissaan oli jotain vikaa. Ne eivät voineet käyttää suojateitä, vaan kävelivät mieluummin kiskoja pitkin. Ratikassa ne eivät voineet olla lattialla, vaan hän seisoi penkillä tuoden mieleen jarrumiehen. Kuljettaja ei pitänyt häntä kolleganaan eikä edes samaan eläinlajiin kuuluvana, vaikka mies puhui selväjärkisempää small talkia kuin minä itse koskaan.

 Eilen oli hissin lattia punaisena ja jäljet johtivat pitkin käytävää ulko-ovelle asti. Ei se ollut verta, ehkäpä viiniä, en kuitenkaan maistanut. Eivät ne olleet sen asunnottoman miehen jäljet. Hän ei ollut viinamäen tarpojia. Jotain mäkeä hänkin selvästi kulki, niin kuin me kaikki. Ja mäen päällä on risti.

Äsken katsoin vuosituhannen vaihteen kotimaisen kohuelokuvan, jossa mikään ei tuntunut miltään. Se elokuva tuntui joltain. Ainakin sen jälkeen suurin osa ihmisten facebookpäivityksistä tuntui todella teennäisiltä. Jos ei ole pistoolin piippu suussa, mitä sanottavaa voi olla? Jos ei ole kyse kuolemasta, rakkaudesta joka repii rintaa tai Jumalasta jonka ylivoimaisuus on kauhistavaa, mitä me täällä vittu shoppailemme?

Vastapäisissä ikkunoissa on kaikissa valot, mutta ei yhdessäkään ihmisiä sisällä. Voiko kuun tuntea? Tiedän, että sellainen henki on nyt läsnä, vaikka en näe. Se ei näy tästä ikkunasta, mutta kurottaudun katsomaan ja niin: Siellä se valvoo. Kuu ei ole mitään niin latteaa kuin ystävä, kuu onnistuu aina muuttamaan kaiken.

Lainasin nuoren kirjallisuudenopiskelijan esikoisteoksen, sillä hän onnistui radiohaastattelussa olemaan kiinnostavampi kuin kukaan pitkään aikaan. Ennustan itselleni vaikeuksia, vaikka hän kirjoittaa lyhyitä lauseita. Toisaalta esimerkiksi Asko Sahlberg onnistuu kaikissa haastatteluissaan peittämään sen, mistä maailmasta hän on. Kirjailijoiden ajatukset ovat niissä kirjoissa. He puhuvat, jotka osaavat ajatella ääneen, toiset laittavat paperille ja kolmannet jäävät sanojen ja rivien väleihin. Kohtauksiksi, joita ei voi kelata alkuun ja katsoa uudelleen. Tärkeintä on kuitenkin ettei elä liikaa. Kirjoittajan tehtävä ei ole elää ja osallistua.

Kuuntelen, kuinka rautiovaunu menee ohi kuin aika vastata oikein. Kuulen, kun tietokone hurisee kuin pää sellaisina öinä, kun on tultu taksilla kotiin. Kuulen tahtomattani koiran kuorsaavan kuin hidasta itsemurhaa tekevä umpimielinen mies. Ja vielä erotan tyhjän pakastimen rohinan kuin valaan vatsan, jonka sisällä on Joona.

Huomenna herään aikaisin. Olen se aamutakissa kävelevä kummajainen, joka hakkaa kaikki ylimieliset virnuilijat. Olen se hienosti pukeutunut nuori mies, jonka maailma loksahtaa paikoilleen ja hiukset pysyvät suorassa. Kädenvääntö on haastavampaa yksin: Oikea käsi vastaan vasen käsi. Sormet voi laittaa lomittain, että saa paremmin otteen. Kumpi voittaa?