Totuudet

Sielun läpi käy viileä tuuli. Minuus on autiontuntuinen, vähän ränsistynyt rakennus. Kuuntelen lumenpehmeää kesälaulua. Kääriydyn ääneen ja unohdan unten birgitat. Hautaan unelmani, mutta jossain kytee toivo. Eilen ymmärsin elämästä jotain, mitä en koskaan aikaisemmin. Ymmärrys on aivan eri syvyysluokan asia kuin tieto. Tieto näyttäytyy usein kliseinä, omituisina vaatimuksina ja pinnisteltynä positiivisuutena. Sellaista pitääkin vastustaa, vaikka totuus löytyy samasta lähteenä.

Miten ilmaista totuus niin, että sen syvyys tulee ymmärretyksi? Tarvitaan monia eri tapoja ilmaista sama asia. Tarvitaan ydin, joka on karsittu kaikesta tulkinnasta, kaikesta banaalista ylimääräisyydestä. Tarvitaan uskonto, joka ei ole tietoa eikä edes uskoa, vaan mielentila. Ymmärrys, joka on kaikilla erilainen, vaikka asia on sama. Keskiössä ovat ihminen ja Jumala, ihmisyys ja transsendentti. Ei niiden välinen suhde vaan niiden olemuksen ymmärtäminen.

On ehkä helpompaa lähestyä ensin ihmisyyttä. Tuntuu jotenkin protestanttiselta katsoa hänen tekojaan eikä häntä itseään. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", senhän luterilainen kirkko on aina osannut, mutta "Jumalaa yli kaiken" rakastaminen on yleensä loistanut poissaolollaan. Onko Jumala todella ollut poissa? Eilen ymmärsin, että ihminen on yksi väline ymmärtää Jumalaa. Kun näkee ihmisyyden pohjaan, löytää perustavanlaatuisen samuuden ja samanarvoisuuden - ja löytää itsensä samasta vuotavasta ruuhesta. Miten ihminen onkaan pieni ja vähän - ja samalla jotain niin suurta ja kaunista, että sisällä lämpimässäkin alkaa tuulla.

Ihminen...kun ymmärrän mitä on ihminen, minulla on enemmän edellytyksiä lähestyä Jumalaa.