En ole
aikoihin nähnyt sitä huolena
Kohtuuton
ikävä kohtuihin
Joihin
joskus mahduin suojaanKatseet kääntyvät pois
Hiljaisuus
lyö läpi kaupungin hälinän
Keskellä
kaikkea on kaikkein etäimmällä
Oman
sydämen liikkeet vailla merkityksiä
Kuulen sivusta ihmisten puheita:
Tapahtuu kaikkea uutta ja jännittävää
Arjen ristipaineissa huokaillaan
Elämän tiet ovat suoria, joskus ehkä mutkaa ja
kuoppaa
Joka kerta
puomi laskeutuu eteeni
Silta
nousee kun juoksen kohti viimeistä lauttaa
Musta
verho peittää päivän kirkkauden
Nimeni ei
ole sama kuin ennen
Kasvoton
mies ei halua ihmettelyjä
Taputteluja
olkapäälle ja hiljaista vetäytymistä
Hymyjen
hyydyttäjäksi, kiusankappaleeksi
Itsensä
ympärillä pyörivän sirkuksen tirehtööriksi
Minä minä
minä ja minun kipeä
Pitäisin
pienen pojan piilossa
Mutta
kallionjärkäle mureni hiekkaan
Eikä
mikään pysy enää sisällä
Kun on
taistellut että se ei näy
Että
pitäisi yhteiset tavat kuitenkin
Mitä
ihmettä silloin käy
Kun kuori
pettää ja vain hiljainen huuto jää
En ole
koskaan nähnyt sellaista
Vievätkö
ne piiloon vai lastentarhaan uudestaan
Pitäisikö
pyytää anteeksi
Ettei
jaksa näytellä enää
Jos en
muuta ole oppinut
Niin sen
että aina voi menettää lisää
Kun on
saavuttanut pohjan
Sekin voi
pettää
Tähtilaivasta
putoaminen avaruuden pimeään
Kuilun
syvyys on ääretön
Eikä
missään ole ketään
Valovuosien
päässä matka jatkuu vain yhteen suuntaan
Tai kun
ajautuu autiolle saarelle
Hyvät
yritykset ja tumma romantiikka kestää aikansa
Jossain
vaiheessa ei ole enää väliä
Näkyykö
valoa horisontissa
Loppuunkalutun
käsi ei enää nouse
Saari on
ottanut vangikseen
Parta
kasvaa kiinni rantakaisloihin
Ihminen on
jo lähtenyt, vaikka ruumis jatkaa vielä hetken ennen maatumistaan
Menossa
syksyyn ja kuolemaan
Se taitaa
olla jo vanha tarina
Olen siinä
mitä eniten pelkäsin
Miksi
välittäisin minäkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti