Alasti

Olisiko kuitenkin niin, että vastaus löytyy omasta itsestäni? Tuo ajatus ryömii jostain kaukaa, kun kävelen saksalaissyntyisen säveltäjän mukaan nimettyä katua ja vasikankokoinen lemmikkielätti paskoo mahdollisimman lähelle ajorataa, jossa autot syöksyvät kuin nyrkit. Minä seison muovipussi kädessä, savukkeenjämä suussa, valmiina heittäytymään nyrkkiin, syöksymään miekkaan. Olenko muka erilainen? Kaikki me kuolemme yksin, kaikki me elämme yksin. Pelastavat kasvot ovat omat kasvot ja helvetti on oma itse. Maailma tapahtuu sisällä. Milloin opin näkemään, ettei sen ulkopuolella ole mitään? Ei voi paeta itseään on klisee, mutta jos todella kohtaisin itseni, olisiko minusta taisteluun. Voisinko rakentaa tornin sanoista? Voisinko rakentaa tornin, josta katselisin tähtitaivasta ja muurahaisten touhuja? Se ei ole helppoa, sillä kuljen aina takki auki, ilman paitaa, kädet levitettyinä. Sydämen kohta on ympyröity paksulla tussilla ihoon, että varmasti osuisi.

Minä olen kävelevä porno, sosiaaliporno. Vaikka takki on unohtunut roikkumaan harteilleni kuin jokin jäänne, olen alasti. Olen alasti pimeässä, eivät he näe kaikkea. Tänään olisin voinut mennä yksin, etsimään keinotekoisesta loisteesta jumalaista valoa. Kun olisin lähtenyt kotiin, matka olisi ollut hyväksikäytetyn teinin kotimatka. Olisin raiskannut itseni, koska mitään ei olisi tapahtunut. En olisi katsellut tornista vaan lasiseinän takaa tai ristiltä. Kärsinyt ei-kenenkään puolesta.

Laulut risteilevät. "No one there", "Anyone, anywhere", "Väärinpäin lentävät linnut" ja lopulta "Pornography". Täytyy tapella vastaan tai luovuttaa, mutta ei astua kahdesti tai kahdestituhannesti samaan virtaan. Aurinko ei ehkä nouse huomenna, voi siltä jäädä parikin päivää väliin, mutta se tulee vielä nousemaan. Eikä vain yhden kerran, vaan joka aamu. Miten ihmeellistä se onkaan! Se, joka ei tunne pimeän petoja kuin taskujaan, ei voi todella ymmärtää sitä ihmettä. Silti rukoilen kuin lankkua pitkin kävelevä: Herra, anna minulle huominen. Muuta ahnaat, julmahampaiset hait hymyileviksi delfiineiksi. Polvistun parvekkeen betonille. En ajattele mitään. Nousen ylös ja kävellessäni mietin raahustaminen-sanan mahdollisimman tarkkaa merkitystä.

Katsoin tänään maailman parhaan jouluelokuvan. Sen päähenkilöinä olivat Erkki, Matti ja Rauno. Matille syntyi kaverin siittämä lapsi ja hän kulki pistooli taskussa tappaakseen kaverinsa. Erkki oli lopettanut syöpähoidot ja kulki syanidikapselit taskussaan päättääkseen päivänsä. Raunon laiminlyöty vaimo oli tehnyt itsemurhan ja hän oli saanut sairaalassa turpaan pojaltaan. Silti senkin jouluaaton jälkeen nousi aurinko. Oopperalaulaja lauloi yksin katolla "Niin kaunis on maa". Lopullista tuomiota ei julistettu.

Jumalalla oli ikuisuus aikaa miettiä, minkälaisen maailman luo. Ehkä se olisi hyvä muistaa. Vaikkei uskoisi. Mihin sitten kannattaisi mieluummin uskoa?