Katulamput ei kumarra

Näen kurkiauran
En tunne mitään
Taas yksi turhan elämän päivä
Kuolemanlaaksossa

Istun puisella kaiteella
Katselen jokapäiväisiä kumaraisia reittejäni sivusta
Kun tuska ylittää ihmisyyden
Kaikki muuttuu oudoksi uneksi

Unessa kävelemme kolmestaan metsässä
Se on niin sankka, että liikkuminen on vaikeaa
Kukaan ei vielä tiedä julmuudesta
Jolla Kaikkivaltias kurittaa lapsiaan

Elämä on kuristava kauhu
Jotain mikä ei voi jatkua
Kaipaan menneisiin woodstockeihin
Todellisuuden särkyessä
Puhallan surukorresta merkkisavuja:

S.O.S. tai HELP niin kuin Kyyjoella tien penkkaan
Silloin oli puhtaat hanget ja öiden värit elivät
Nyt ikiyö viettää minua mukaan
Luovuttaminen ei tunnu tappiolta
Vaan että Isä lopulta armahtaa

Suvantosilta

Elämän suvantosillalla

roikkuu ihmisen taimi vuonna yksi ja kaksi

poliisille pitää sanoa että tämä on leikkiä vain

vaikka koskaan en ole pelleillyt

kuolemalla ja kaipauksella

Elämän suvantosillalla

värjöttelevät pienet ja nahkatakkiset vuonna kolme ja neljä

jäätävä puhuri tunkee kaulusten alle

mutten tunne kipua ja kuolemaa, en juuri mitään

kun joku lainaa itseään tässä ja tänään

Elämän suvantosillalle

en uskalla palata enää koskaan

poltan sillan ja tartun Riivaajan käteen

seuraan häntä kaupunkeihin

kaksioihin joihin kadotan itseni

          vain siksi etten joutuisi suvantosillalle

Kun nahkatakit pölyttyvät ullakoilla

hiukset tukkivat viemäriverkostot

ja lapset voisivat olla jo koulussa

seison ypöyksin elämän suvantosillalla

jota ei pitänyt enää olla

          ilman tulevaisuutta, ja menneisyyttä jota muistella

Yksikään käsi ei enää löydä käteeni

edes juopuneen häilyvyydellä

jokainen päivä on avohaava kasvoihini

viima käy niin kuin ennenkin

mutta olen hukannut vaatteeni

          ja kadun kaikkea mikä tähän johti

Kirottu silta, kuolemaa tuhannesti kammottavampi!

Se mitä pakenee, siihen lopulta kaatuu

Ihmiset kulkevat siltaa tanssikengissä

ylittävät sen kuin puutarhakadun suojatien

puristan kaidetta, huudan niin kovaa kuin jaksan

          ääneni ei kuulu, edes varjoni ei näy

Ehkä kaikki johtuu pikkutakista

Unessa olen kaupan kassalla, S-marketissa taas (muutamia öitä sitten näin unta että minua jollain tapaa hyväksikäytettiin kassajonossa takana seisovan toimesta). Jono on nytkin pitkä, toisella kassalla myyjä lukee yksinään iltapäivälehteä. Tilalle tulee uusi myyjä ja vaihdan kassaa. Pyydän sinistä tupakkaa, mutta heillä ei ole kuin vihreää ja kieltäydyn. Myyjä, tavallisen näköinen parikymppinen nuori mies, alkaa vittuilla. Itse asiassa heitä on siinä kaksi samanlaista. Kahdestaan he vinoilevat jotain, että nää sun Nick Cave -tupakat on nyt loppu. En ole perehtynyt Luola-Niilon tupakointitottumuksiin, mutta ilmeisesti nämä koltiaiset ovat, mistä lie tietävät edes nimen. En tiedä, pitäisikö naureskella mukana vai loukkaantua, mutta siinä kassalla tulee mieleen, että tällainen on vähemmän ahdistavaa ja kaiken kaikkiaan helpompaa kuin jos ei puhuttaisi mitään. Energiavirrat, kuvitellut ja todelliset, ovat sellaisia, joiden alle uppoaa. Sanat palauttavat todellisuuteen, katsomaan siihen mitä on. Ja omakin miekka kohoaa niin kuin joskus ennen. Kunnes herään pienenä ja viluisena.

 

Päiväksi puen vaatteet ylleni piilottaakseni viikunanlehdellä häpeäni. Öisin riisun ne pois ja pukeudun unten vaatteisiin. Mutta ovatko ne sittenkään eri vaatteet?

Jälkikirjoitus

Jousia Mozartilta

napakoita nojatuoleja

korkeita taloja rannalla

illan pimetessä

          Istuvia vaatteita

          viattomiin katseisiin istuvia hymyjä

          puheita elämän pienistä suurista asioista

Sellaista tilasin

väsyneenä maailman pikaruokiin

joihin meinasin kadota itsekin

Minun maassani runo on ensimmäinen kieli

ja tarinat niin unta että voi uskoa todeksi

hälytysajoneuvojen äänet

juhlivat suruna rinnassa kaiken haurautta

          Jos tuntee menettäneensä kaiken

          ei ehkä näe sielunsa pohjan elämään

Jossain kaukana merestä:

Laulu keltaisesta sitruunapuusta

toinen kaipuusta, joka voisi olla tie yhteyteen

ja kun nuori ja kaunis tuhlaa tuoppiin ainoaansa

minä näen sen mitä voisi olla vielä jäljellä

          jokaisella jolle helppo on liian halpaa

          ja Jumala liian tuntematon

          ohitettavaksi muiden perässä

Ehkä maailman kauneus on sen reunalla

likaisen pinnan alla

kun vain tahtoo katsoa

sellaisella rakkaudella, joka katoaa

joka päivä uudestaan

"Täys paradoksi koko jätkä"

Jos jättäisin kaiken niin kuin unessa, aika vähän lopulta tarvitsisin. Kiireessä pakkaan pahvilaatikoihin tärkeimpiä: Muutamia levyjä ja kirjoja, papereitani. Unessa on suuntana kaukainen maa ison veden takana onnistuneen ryöstön jälkeen, joka oli lapsuudenperheen yhteinen projekti.

Yhtäkkiä onkin aikaa puhua. Isä selittää, että 'zelezny' on keihäs, jota käytetään katolisten pappien vihkimysseremonioissa. Tähän perustuu, että erästä tavallista pappia korkeammalla nimikkeellä vihittävää ryhmää (en muista enää nimekettä) ei voi teknisesti pitää pappeina vaikka he käytännössä ovatkin, koska 'zelezny' ei kuulu heidän vihkimyskaavaansa. Lisäksi puhutaan poliittisten puolueiden alajärjestöjen todellisesta merkityksestä sekä eri kirkkokuntien tarpeellisuudesta ihmisille tulevaisuudessa. Minä uskon katoliseen kirkkoon sen globaaliuden ja tiukan rakkauden teologian vuoksi. Äiti lausuu jonkin erikoisen mielipiteen ortodoksisuuden puolesta, se liittyy ns. islamisaatioon sekä koptikristittyihin. Esitän väitteen, että paljon suurempi joukko suomalaisia olisi kääntynyt ortodoksisen kirkon jäseniksi, jos se ei tulisi idästä, olisi kansan silmissä "ryssän kirkko".

 Puhuminen käy vaikeaksi. En meinaa saada sanoja ulos riittävän suurella volyymillä ja tarkalla artikulaatiolla. Sanat puuroutuvat epäselväksi kuiskaukseksi, vaikka pinnistän kaikki voimani. Tilanne on tuttu. Sitähän on tapahtunut ennenkin unissa. Unimaailma luo konkretiaa abstraktiin kärsimykseen.

Seuraavassa kohtauksessa meillä on kai jonkinlainen lauluryhmä, iso porukka suuressa salissa, joka muistuttaa lapsuuden seurakuntataloa Kyyjoella. Ehkäpä olemme kirkkokuoro. Johtajan tiukkuus ja kielteisyys ei sovi meille, jotka toimisimme paremmin positiivisesta vahvistuksesta, lempeydestä, kannustuksesta. Minä kannustan muita laulajia vastarintaan, että kyllä me voimme vaihtaa opettajaa tai perustaa itsenäisen lauluryhmän, johon voimme valita meille sopivan vetäjän. Kun esitämme kritiikkiä, minä suorapuheisena etunenässä, johtaja onkin sellainen, että hän lyö hanskat tiskiin samantien. Hänen kanssaan ei saa olla eri mieltä, hän suuttuu siitä. Hän muistuttaa ainakin ulkonäöltään ja tyyliltään erästä...sanotaan nyt vain että erästä ihmistä nykyisyydessäni. Hän siis suuttuu ja menettää samalla itsetuntonsa, sen mille on rakentanut elämänsä.

Minä menen halaamaan. Selitän asiaa, että ei tämä niin vakavaa ja negatiivista ole, ei tätä tarvitsisi ottaa henkilökohtaisesti. Selitän aika pitkään, ymmärrän miltä hänestä tuntuu. Meille syntyy jonkinlainen suhde, parisuhteen alku. Olen toki edelleen kuorolaisten vastarinnan etujoukoissa opettaja-asiassa, mutta ryhmä katsoo minua kulmien alta, että kummalla puolella minä oikein olen. Olenko luokkapetturi vai kiero kuin korkkiruuvi. Tuskin olen kumpaakaan, vaan sama tuttu paradoksi aina uusissa muodoissa.

Tämä kaikki on siis unta, kartanpalasia kohti loputonta jokea.

Eksyneet

Olen pienen pieni niin kuin sinäkin

mutta liian suuri Jumalan kämmenelle

maailma on teräksinen

meillä ei ole edes ihoa

suojaksi myydään pillereitä

ettei kenenkään tarvitsisi nähdä kaatuvia patsaita

sotureita joiden tärisevistä käsistä miekat putoavat

eikä jakaa omasta lämmöstään

joka riittää itselle juuri juuri

ydinperhelinnoitus turvataan näkymättömällä piikkilangalla

sillä heidän on tämä valtakunta

ja he elävät kuin sitä toista ei olisikaan

Taltutettu

Tulee paha 

          vuoteeseen

                    taivaalta valuu ilkeitä rihmoja

                              ja sitten yhtä ilkeää kirkasta

Paha asuu näissä lakanoissa

          vaeltaa aamupäivästä kohti iltaa

                    ja tuntee kuinka kaikki toistaa itseään

                              ei voi lähteä enää mukaan

Kun elämä menee eteenpäin

          menee myös elämättömyys

                    aika on armelias tai julma

                              se on mustaa ja valkoista

Pahan kanssa sylityksin

          myrkky leviää hitaasti mutta varmasti

                    ja vuoden kuluttua seisoo kynnyksellä

                              jonka jälkeen on kokonaan oma