Jos jättäisin kaiken niin kuin unessa, aika vähän lopulta tarvitsisin. Kiireessä pakkaan pahvilaatikoihin tärkeimpiä: Muutamia levyjä ja kirjoja, papereitani. Unessa on suuntana kaukainen maa ison veden takana onnistuneen ryöstön jälkeen, joka oli lapsuudenperheen yhteinen projekti.
Yhtäkkiä onkin aikaa puhua. Isä selittää, että 'zelezny' on keihäs, jota käytetään katolisten pappien vihkimysseremonioissa. Tähän perustuu, että erästä tavallista pappia korkeammalla nimikkeellä vihittävää ryhmää (en muista enää nimekettä) ei voi teknisesti pitää pappeina vaikka he käytännössä ovatkin, koska 'zelezny' ei kuulu heidän vihkimyskaavaansa. Lisäksi puhutaan poliittisten puolueiden alajärjestöjen todellisesta merkityksestä sekä eri kirkkokuntien tarpeellisuudesta ihmisille tulevaisuudessa. Minä uskon katoliseen kirkkoon sen globaaliuden ja tiukan rakkauden teologian vuoksi. Äiti lausuu jonkin erikoisen mielipiteen ortodoksisuuden puolesta, se liittyy ns. islamisaatioon sekä koptikristittyihin. Esitän väitteen, että paljon suurempi joukko suomalaisia olisi kääntynyt ortodoksisen kirkon jäseniksi, jos se ei tulisi idästä, olisi kansan silmissä "ryssän kirkko".
Puhuminen käy vaikeaksi. En meinaa saada sanoja ulos riittävän suurella volyymillä ja tarkalla artikulaatiolla. Sanat puuroutuvat epäselväksi kuiskaukseksi, vaikka pinnistän kaikki voimani. Tilanne on tuttu. Sitähän on tapahtunut ennenkin unissa. Unimaailma luo konkretiaa abstraktiin kärsimykseen.
Seuraavassa kohtauksessa meillä on kai jonkinlainen lauluryhmä, iso porukka suuressa salissa, joka muistuttaa lapsuuden seurakuntataloa Kyyjoella. Ehkäpä olemme kirkkokuoro. Johtajan tiukkuus ja kielteisyys ei sovi meille, jotka toimisimme paremmin positiivisesta vahvistuksesta, lempeydestä, kannustuksesta. Minä kannustan muita laulajia vastarintaan, että kyllä me voimme vaihtaa opettajaa tai perustaa itsenäisen lauluryhmän, johon voimme valita meille sopivan vetäjän. Kun esitämme kritiikkiä, minä suorapuheisena etunenässä, johtaja onkin sellainen, että hän lyö hanskat tiskiin samantien. Hänen kanssaan ei saa olla eri mieltä, hän suuttuu siitä. Hän muistuttaa ainakin ulkonäöltään ja tyyliltään erästä...sanotaan nyt vain että erästä ihmistä nykyisyydessäni. Hän siis suuttuu ja menettää samalla itsetuntonsa, sen mille on rakentanut elämänsä.
Minä menen halaamaan. Selitän asiaa, että ei tämä niin vakavaa ja negatiivista ole, ei tätä tarvitsisi ottaa henkilökohtaisesti. Selitän aika pitkään, ymmärrän miltä hänestä tuntuu. Meille syntyy jonkinlainen suhde, parisuhteen alku. Olen toki edelleen kuorolaisten vastarinnan etujoukoissa opettaja-asiassa, mutta ryhmä katsoo minua kulmien alta, että kummalla puolella minä oikein olen. Olenko luokkapetturi vai kiero kuin korkkiruuvi. Tuskin olen kumpaakaan, vaan sama tuttu paradoksi aina uusissa muodoissa.
Tämä kaikki on siis unta, kartanpalasia kohti loputonta jokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti