Aamuyöstä kuuntelen muutamia laulujani vuosien jälkeen. Ne eivät ole enää samoja. Kai minusta on tullut aikuinen hyvässä ja pahassa. Toisaalta samat tunteet asuttavat edelleen. Kaikki oli turvallisemmin, kun oli mahdollisuus luulla itsestään paljon. Jos olisin tiennyt, missä olen 2014, olisin ehkä ollut pelokkaampi ja nöyrempi. En tajunnut, kuinka vahvasti kaikki jäi yhden kortin varaan. En tajunnut, kuinka paljon vaikeampaa on löytää kuin etsiä. Että kolkuttavalle ei avata.
Nyt voi alkaa jo puhua kesästä, viimeisestä vuodenajasta yksinäisyyden vuodenkierrossa. Sen jälkeen, jos mikään ei muutu, kaikki alkaa taas alusta samana (vrt. CMX 2000: 'Loputtomasti samaa'). En halua sellaista syksyä, se on myrkkypikari janoisille huulille. On tehtävä jotain yhtä radikaalia ja asioita muuttavaa kuin itsemurha. Minun on löydettävä se kesän aikana, sillä muuten menen syyslomalla Pariisiin pelkällä menolipulla. Siinäkin tosin on vielä mukana pieni ja sitkeä toivon rikkaruoho, että joku huomaa minut ollessani tunteessani väkevä (ks. Viita 1947: "äidit vain, toivossa väkevät, Jumalan näkevät") ja tapahtuu jotain vielä elokuvallisempaa. Pimenevä kesä kyllä niittää sellaiset rikkakasvit pois. Kuuntelin jopa Emperoria eilen, Mainio on henkitoreissaan ja pyytää apua.
Linnut laulavat ikkunan takana. Elämä on mieletön ja liikkumaton. Jumala kuulee vain niitä, jotka omistavat hänelle koko elämänsä. Minun katkera kaipuuni kohdistuu ensimmäisenä kuolevaisiin, vasta toisena Jumalaan (esim. Anathema 1996: 'Eternity I-III'). Yölintu, jota ei löydy lintukirjoista, jatkaa kirkkaalla äänellä. Niin kuin se ei tietäisi, ja ehkä se ei tiedekään. Autuaita ne, jotka eivät tiedä. Joskus haluaisin pitää harhani ennemmin kuin ottaisin todellisuuden sellaisenaan. Harhan ylläpitäminen käy koko ajan hankalammaksi. Aika tekee julmia tekoja. Ennen kuin kaikki loppuu, minuun tulee sattumaan paljon.
Poika Bar on puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti