Kultaiset hiukset heilahtivat pois
Kiipesin vuorelle katsomaan kaupunkia
Siellä hän vaeltaa muurahaisena
Ja ammennan vuoripurosta salattua vettä
Ei voi palata sinne mistä kerran lähti
Ei enää mahdu minnekään
Kun on avutonta ja hiljaista
Sen on vietävä kohti uutta, koskematonta
Silmät alkavat tottua maisemaan
Tuuli tuntuu jo tutulta
Ensi yönä tapaan vuoren ruhtinaan
Ja me juomme uudelle maailmalle:
Kasvojen kulta ei enää vaihdu suljettuun vihaan
Eikä silmät sammu kun en niitä enää näe
Mutta ihmiskeko on täynnä nuhjuisia enkeleitä
Yhtä paljaita ja täydesti hehkuvia kuin minäkin
Suuren ja ihmeellisen luo
On monen kivun mittainen matka
Polku on itse tallattava
Keskelle synkimpiä aarnioita
Vuoren ruhtinas ottaa tyhjän pikarin
Hän sanoo: «Älä tule ennen kevättä takaisin
Sinut on tehtävääsi valmistettu
Ja sinua suojaa käteni ja vuotesi
Käteni ja kovimmat vuotesi»
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti