Iltapäivä hämärtyy niin ettei valaistun rakennuksen
ikkunoista näe kuin kuusien tummuuden taivasta vasten. Hetken ajattelen,
että tunnelma on muuttunut siitä, kun tulin. Voisinko tehdä kirjastosta kodin?
Ei tarvitsisi kantaa kotiin kirjoja, joita en lue. Tutustuisin näiden hyllyjen
asukkeihin, he olisivat enemmän ihmisiä kuin ne jotka ovat kaksikymmentä vuotta
kävelleet ohi. Oma kotikirjasto on tylsä ja mielenkiinnoton. Täytyy
löytää koko ajan uutta, täytyy löytää sellaista mitä ei ikinä
tulisi ajatelleeksikaan, täytyy poiketa reitiltä. Kotikirjasto voisi
olla mielekäs, jos joku tuntematon valitsisi kirjat umpimähkään. Äkkiä mieleni
tekee lukea Platonia. Ehkä se halu palaa seuraavalla kerralla.
Kävelen kasvatti-isäni parasta levyä kuunnellen. Päivä on
hieno, vaikkakin kotona ollessa ajatukset vähän upottavat. Eihän se ihme ole,
jos vähän upottaa ja yksinäisyys kolkuttelee. Näin on kuitenkin hyvä. Tällaista päivää ei ole ollut koskaan (miksipä minä muuten kirjoittaisinkaan ellei tässä olisi jotain erityistä tai esimerkinomaista). Uskon edelleen, että minulla on
mahdollisuus, mutta eri tavalla kuin vuosi pari sitten. En enää usko niin paljon
ulkoisiin asioihin, ihmisiin ja tilaisuuksiin. Uskon itseeni enemmän. Minä
tarvitsen itseäni enemmän kuin ketään tai mitään. Se ei ole oikotie, niin kuin kaikki muut.
Miksi en voisi ajatella, että se tällä kertaa riittää? Kun
minulta vaaditaan kestävyyttä, miksi en voisi olla kestävä? Jos minulla ei ole
uskoa, en voi saavuttaa mitään. Jos minulla on uskoa, en välttämättä siltikään
saavuta, mutta ehkä löydän jotain muuta. Edes sanoja.
Kaikkein
yksinäisimpiä ovat ne, joilla ei ole itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti