Rahalla saa

Eläväisiä kuvia. 

Menimme jumppasalille odottamaan. Nuori, paksuluinen nainen tuli salista pyöräilysortseissa ja Atro tarjosi viittä euroa. Nainen vei hänet oven taakse, vyö kilahti. Siinä meni korkeintaan puoli minuuttia. Kun olimme ulkona, A kertoi, että nainen oli ollut tyly ja kylmä. Arvostellut arkoja kohtia. Luin ulko-ovesta, että kyseessä oli Rauhan Sanan, lestadiolaisen järjestön, jumppasali.

Kun akuutit tarpeet oli hoidettu, lähdimme katsomaan hänelle asuntoa. Ensimmäistä en oikein muista, mutta varmaan se oli liian kallis. Toisen ympärillä oli hieman omituinen tunnelma. Oli aurinkoinen päivä, ihan hiljaista, pihalla oli vanhuksia. Asunto oli ehkä kolmannessa kerroksessa. Vanha pariskunta esitteli sitä. Se oli äärimmäisen siisti ja ilmeisesti se vuokrattiin ainakin osittain kalustettuna. Olohuoneessa oli erikoisenmuotoinen leveä divaani, joka oli suunniteltu kahdelle. Se oli maassa ilman jalkoja ja kulmat olivat persoonalliset, selvästi huippusuunnittelijan uniikkiluomus. Siitä kelpaisi katsoa televisiota, joka oli tavallinen reilunkokoinen plasma. Keittiö oli iso ja siellä oli työskentelypöytiä monella sivulla. Yksi taso oli suunniteltu niin, että iltapalaa valmistettiin seisoen portaissa eri askelmilla. Minä siinä einehdinkin. Pöydälle oli jätetty tanko laadukasta salamia. 

Ruokapöydälle puolestaan oli laitettu huonekasveja, joissa vilisi punkkeja. Se oli ilmeisesti kuitenkin yksiö, vaikkakin kaksikerroksinen. Alakerrassa, jonne mentiin puuportaita, oli vain eteinen ja ulko-ovi. Vuokrapyyntö oli korkea, kaksi tai kolme tonnia. A ei tietysti ollut aikeissa vuokrata niin kallista asuntoa, mutta jäimme sinne vielä, kun omistajat, asunnossa asunut vanha pari, olivat lähteneet. Minä katsoin uutta suomalaista elokuvaa divaanilla. Se oli raflaava ja mielenkiintoinen, jonkinlainen urbaani trilleri ehkä, joita Suomessa ei ollut tehty paljon. Vaikutti JP Siilin tyyliseltä ohjaukselta. Atro oli nähnyt pätkän aiemmin eikä osallistunut katsomiseen. Pääsin loppupuolelle asti, kun A alkoi vaatia, että asunnosta oli lähdettävä. Siellä ja koko talon ympärillä oli hänen mielestään uhkaava tunnelma, kieroutunut. Hän myös pelkäsi, että joku tulisi. Olisin halunnut katsoa loppuun, mutta vastaväitteitä ei hyväksytty. Emme uskaltaneet käyttää hissiä, kun siellä selvästi oli joku. Juoksimme portaita alas pelko kurkussa. Pois oli päästävä, ja pääsimmekin.

Tie kulki metsäreittiä. Metsässä tuli vastaan rikollinen, joka osoitti meitä kahdella aseella, oli ryöstöaikeissa. Atrolla oli paljon rahaa päällä, oli ehkä varannut takuuvuokran käteisenä. Rosmo oli kuitenkin amatööri ja sain väännettyä häneltä pitkäpiippuiset tuliluikut pois käsistä. Miehen takin alta tursusi varastettuja tavaroita. Olisimme varmasti korjanneet ne omaan talteen, mutta juuri silloin poliisiauto kaartoi paikalle. Rikollista olikin etsitty. 

Minä itse taisin muuttua vapaalla olevaksi poliisiksi. Olin kai siirtynyt elokuvaan, jota olin katsonut. Elin viimeisiä kohtauksia, jotka olivat jääneet näkemättä. Konstaapeli sanoi, että juttua tulisi tutkimaan kollega, jonka kanssa minulla oli huonot välit. Kaikki nauroivat, sillä se tyyppi tekisi elämästäni hankalan, yrittäisi varmasti vierittää syytä minun niskaani. Paikalla oli myös raikkaalta näyttävä teinityttö, joka puhui sokerista ja samanikäinen poika, joiden välillä vaikutti viriävän romanssinpoikanen. Ehkä he olivat muita varkauden kohteeksi joutuneita, todennäköisemmin kuitenkin pelkkiä ohikulkijoita. Miten elokuva päättyi, sitä en tiedä. Ainakin pääsimme keskikaupungille. Miten uni päättyi, ehkä se oli siinä vaiheessa kokonaan sama asia. Joka tapauksessa kaikki jäi kesken, kun Mikael-setä alkoi paasata radiossa. Päivä vaikutti heräämisen väärtiltä.