Ei tuule

Muistan unista vain vuorosanoja: 

 "Itsemurhaa tehdessä täytyy olla backup plan."

Voihan se tarkoittaa sitä, että lyö ranteensa ensin auki varmistukseksi, jos ei luota lääkeannokseen. Tai sitten se voi tarkoittaa sitä, että jos jää henkiin, täytyy olla etukäteen päättänyt, miten toimii herättyään. Tai jos koko hommassa menee sisu kaulaan, pitää olla toinen vaihtoehto mietitty: Myydäkö vaikka omaisuutensa ja aloittaa alusta jossain toisessa maassa. Pidän todennäköisimpänä, että unessa tarkoitettiin keskimmäistä. En tiedä, oliko se minun repliikkini, mutta itse en ole pyssy- tai lassomiehiä. Pillerinpyörittäjät jäävät aika usein henkiin, joten kela on relevantti. Kuinka moni kerran yrittäneistä yrittää uudelleen? Minä en varmaan yrittäisi uudelleen. Enpä minä kyllä yrittäisi ensimmäistäkään kertaa. Eihän sitä tosin tiedä, kestäisikö esimerkiksi syyllisyyttä, jos vaikka tulisi vahingossa tappaneeksi jonkun.

"Ei tuule yhtään."

Se tietysti viittaa tämän blogin tunnuslauseeseen, joka löytyi jo vuosituhannen taitteessa kirjoittamastani julkaisemattomasta runokokoelmasta. Oikeassahan uni on, niin kuin aina. Ei tosiaan tuule. Ainakin silloin ennen se oli pahinta.

Isosisko

-Kohta koulut alkavat. 
-Vesurikirves!

-Huora! Huora!

-Annatko sinä tämän vain tapahtua?

Nuo olivat raa´an uneni viimeiset vuorosanat. Viimeinen repliikki oli minun, muut isosiskon.  Miehet olivat väkivaltaisia ja naiset kylmäsydämisiä. Heitä yhdisti julmuus, kuin elämään kuuluva väistämätön voima. Syö tai tule syödyksi.

Katsoimme lastenhuoneen pienestä ikkunasta laiturille, kuinka pikkusiskonsa tappoi vesurilla veteen jonkun. Ja sitten häntä alettiin hyväksikäyttää, toinen miehistä puristi ensin nännistä. Luulin, että isosiskon koulukommentti tarkoitti jotain sellaista, että kulissit on saatava kuntoon. Mutta tämä tilanne taisikin olla se koulu, julma opetus. Että älä astu minun varpailleni, pikkuinen. Hän teki sen olemalla tekemättä mitään. 

Voinko minä jäädä tänne? Ensin hän kavahti, mutta antoi sitten kätensä käteeni. Ei hän tee minulle mitään pahaa, mutta mitä tapahtuu sitten, kun kaikki ei mene hänen mielensä mukaan? Ja tuhoutuuko pikkusisko? Minä pidin hänestä paljon.

Tätä ennen Tour de Franceni epäonnistui, kun sain aikasakon. Se johtui siitä, että en tiennyt sääntöjä. Olisi pitänyt pysähtyä, kun pääjoukko jäi pariksi minuutiksi odottamaan, mutta ajoin heidän ohitseen etapin maaliin. Kiemurtelin ihmisten välistä, sillä en tiennyt suorinta reittiä. Kun illalla majapaikassa Nadja sanoi, että mahdollisuuteni menivät aikasakkoon, teki mieli pahoinpidellä kilpailun järjestäjä, mutta tyydyin menemään nukkumaan. Yöllä heräsin, kun Nadja runkkasi sohvalla katsoen televisiosta jotain rumaäänistä. Oliko hän se pikkusisko, joka oli loppukohtauksessa mökillä vai joku muu? Miksi hänen hiuksensa olivat vaaleat ja myöhemmin tummat? Entä Sonja O? Entä L. Armstrong? Entä L. Cohen? Entä L. Suni? Entä K. Röyhkä? Johannes Piipari? Kaikki sekoittuu ja...

...ilta saapuu Helsinkiin. Lontoossa sataa taas. Nuoret miehet juoksevat pallon perässä. Kävin videovuokraamossa ja huomasin, että olen nähnyt ne kaikki, suomalaiset. Vuokrasin silti seitsemän elokuvaa. Huonoista päivistä on otettava kaikki irti ihan niin kuin hyvistäkin. Tulkitsen huomenna kaiken kahden eri minäkuvan väliseksi taisteluksi, haavoittuvan lapsen ja arvostelevan aikuisen. Syyllisen ja syyttäjän. Vai Jin ja jang? Voisiko se johtaa harmoniaan? Miltä tuntuu olla turvassa?

Kuviteltu kirje

Ei tää johdu susta, Annie. Illat ovat pimentyneet, mutta vielä lämpimiä. Koulut ovat alkaneet. Nuoriso kokoontuu perjantai-iltaisin kadunkulmiin. Tytöt tupakoivat metsikössä ja puhuvat suuria salaisuuksia. Kaupan pullonpalautusautomaatti huutaa. Läheisellä kadulla on ravintola, jota en ole nähnyt ennen. Toisessa kerroksessa näkyy liikkumattomia päitä. Ehkä se on ruokaravintola. Jäätelö sulaa pöydälle. Yritän unohtaa, mutta en muista, mitä.

Toivottavasti olet voinut hyvin. Onko siellä jo satanut lunta? Sain sinun kirjeesi (tai eihän se tietysti sinulta varsinaisesti ollut vaan viranomaisilta). Kaikki kyllä järjestyy.

Parhain terveisin

Leo Suni

Yöjuoksija

Juoksen öisin rantoja pitkin saaren ympäri. Silloin kun olen kauempana merestä eikä missään ole yhtään lamppua, en näe eteeni. Pimeässä koira menee edellä, se osaa reitin. Sillalla on kamerat. Kuvittelen, että saaressa tapahtuu murha. Minut tuomitaan elinkautiseen. Eikä se ole sen pahempaa kuin aiemmat syytökset. Syytön Raskolnikov. Ja niinpä se koituu minulle onneksi. Mutta kuka minut lavastaa? Luulin, että naapurin viiksimies, mutta eilen havahduin, että sen täytyy olla minä itse. Lavastan itseni, että joutuisin syyttömänä vankilaan? Miksi? Ehkä vapaudun vääristä syytöksistä vain, jos minut tuomitaan syyttömänä? Miten muuten voisin sovittaa jotain, mitä en ole tehnyt?

Well, tätä psykologista romaania en taida kirjoittaa paria liuskaa enempää.

Valvotun yön jälkeen tajunta virtaa vapaasti. En ymmärrä mitään:

Kirjaimet kaatuvat aamuun
sanat valuvat ja hajoavat
enkeleiden raatoja lattioilla
kivilohkare vyöryy kohti vuodetta

Buster Keaton istuu keittiössä
syö kaurapuuroa kyynelsilmällä
tahdon meren
oppaana partasuinen profeetta:
"Nagasaki, Nagasaki"

Olen raivannut uniini tilaa.

Ilkeä tuuli puhaltaa läpi kaikkien huoneiden, kiertää ja pyörii ja on nopea kuin salama. Talo on se, mikä unissa aina. Ja ne kasvot pelottavat, uurteet ovat pimeyttä. Hän seisoo monen metrin päässä vääristynein ilmein. "Älä tule, en minä enää tarvitse", voisin sanoa, mutta unissa ei ole tämän päivän minää, vaan ne nojaavat taaksepäin. Tämän päivän hetket ovat muistutuksia kaukaisesta menneisyydestä. Joku voisi pitää unia pahoina, kun ne pimentävät hetkeksi aurinkoni, mutta viime vuodet olen rakastanut niitä. Ne tulevat silloin, kun on tilaa. Käsittelemällä asioista pääsee lopullisesti eroon.

Kaksikymmentä vuotta vihasin painajaisia. Pelkäsin liikaa. En uskaltanut katsoa ovelle. Kaikki varjot olivat Saatana. Pidin silmiä väkisin auki, etten nukahda uudestaan, sillä muuten uni olisi jatkunut siitä, mihin jäi. Olin jo iso lapsi, kun kantapääni vielä kopsuivat pitkin käytävää kiirehtiessäni nukkuvien ihmisten väliin. Silloin en vielä ymmärtänyt, että Saatana on ihminen.

Herään yltä päältä veressä, valkea lakanakin on punainen. Hetken luulen, että minut on teurastettu. Sitten huomaan, että rinnassani kuukausia ollut jättimäinen finni on puhjennut. Joku toinen laittaa siihen laastarin. Voi mitä symboliikkaa!

Stigma Diaboli

Auto ylämäessä
tie on kivikkoinen
ja viha meissä
niin kuin viima purisi heinäkuussa

Olet uneni kauhein
me olemme kulotettu maa

On nälkä ja jano
tunti tunnin perään
me vain kuristamme toisiamme
ja sinä pelkäät kaikkea

Olet uneni kauhein

Poistun paljain rinnoin
auto jää mäkeen huutamaan
meissä asuu Paholainen
ja käsissämme on hänen haavansa

Olet uneni kauhein
vuodamme kuin aukileikatut

Se tulee uniin, päiväkirjaan
häpeä on possunpunainen
ja nyt kun se viimein tulee
se ei ole enää meissä

Olet uneni kauhein
ja päivät ovat lempeitä kuin lehmät
Antaa syksyn tulla, antaa sataa
entinen on mennyt

Paikkoja

Paikkoihin kertyy energiaa, muistolasteja. Ei halua olla sohvalla, jos siinä on ollut pahin. Kun muuttaa huonekalujen paikkaa, tilanne korjaantuu. Täytyy valita uusia kävelyreittejä ja kulkea vanhoja tiedostaen, että tässä kulki via dolorosa. Sitten voi katsella ympärilleen, että tällaiseltako täällä näytti. Että enpä ole ikinä huomannut tuotakaan taloa, vaikka olen kulkenut tästä ohi jatkuvasti. Silmät alkavat avautua, hengitys kulkea.

Jos todellisuus muuttuu, se vaatii pikemminkin tiirikointia kuin voimankäyttöä. On murtauduttava ulkopuolelle. Aiempi todellisuus murtuu, eikä jälkeenpäin enää ymmärrä, miten on joskus voinut olla niin lapsellinen, vaikka ei se sitä ole ollut. Ehkä ei koskaan varsinaisesti edes ole ollut missään paikoissa, vaikka maisemat ovat vaihtuneet. Ehkä sielunmaisema on ollut koko ajan sama, ja sitä on sitten raahannut paikkoihin ja aikoihin, joihin se ei kuulu. Ulkoinen ja sisäinen todellisuus ovat etääntyneet toisistaan yhä kauemmas.

Ja sitten kun alkaa ymmärtää, on jo päässyt pois, mennyt eteenpäin, ja tavallaan vain jälkiviisastelee menneisyyden raunioilla. Vaikka ajallinen etäisyys olisi hyvin pieni. Sitä paitsi en usko, että se on kovinkaan lineaarista. Kaikki se on meissä koko ajan. Ne ovat ihmisen sisäisiä säätiloja, joita on vaikea ennustaa. Tuuli kulkee missä tahtoo, mutta pakkoko on antautua tuulten riepoteltavaksi?