Pihapuun alla
niin kuin jokainen omansa
jonkun päähän putoaa omena
toinen haltioituu lehtien suonistoista ja liikkeestä
kaupunki on kauniisti laitettu keko
pyhyyttä hohtaville muurahaisille
Tulipää lennähtää silmääni ja sihahtaa
säikähdän ja muistan että minulla on silmät
joilla katsella Luojan suurta taideteosta
vaikkei ilo olisikaan piinatun sielun peilissä
vaikka pelko ja kaipuu olisivat sumentaneet kaiken
ja tie pelkkää vellovaa mutaa
Saan olla tässä sen seitsemän minuuttia
minulla on jalat joiden varassa seistä
ja kävellä desperadona omat kiertopolkuni
kokisinko itsestäänselvyyksien sijaan kallisarvoisuuden kaikessa
sateessa ja tuulessa muistan
että nuorena syksy oli lempivuodenaikani
Olen edelleen nuori
nuorempi ja keskeneräisempi kuin ehkä saisi
mutta kuka täällä asettaa säännöt ja mittailee mihin pitäisi riittää
jos riitän itselleni ja otan pieniä haparoivia askeleitani
se on liikettä jossa voin kokea olevani olemassa
jopa elossa, vielä tai viimein
On aika karistaa haamut viereltäni
vuosien takaiset pahat silmät ja sanat
ja löytää kaiken läpäisevä rakkaus
jossain täällä on oma paikkani
vaikka ihmiset eivät tee tilaa vaan tiivistävät kehää
eikä yksikään syli ole avoimena odottamassa
Suljen syliini sen pienen ja hennon ihmisraakileen
jota olen kantanut sisälläni jokaisessa elämän hetkessä
näenkö kauneuden siinä missä jotkut näkevät outouden
voisinko rakastaa kaikkea sitä pienuutta
joka ei ole pahuutta, mitä pitäisi väistää
ja voisinko vielä silloinkin kun tulee talvi
ja yksinäisten hirsipuut:
joulut ja intiaanikesät
uudelleen ja uudelleen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti