-Vesurikirves!
-Huora!
Huora!
-Annatko
sinä tämän vain tapahtua?
Nuo olivat raa´an
uneni viimeiset vuorosanat. Viimeinen repliikki oli minun, muut isosiskon. Miehet
olivat väkivaltaisia ja naiset kylmäsydämisiä. Heitä yhdisti julmuus, kuin
elämään kuuluva väistämätön voima. Syö tai tule syödyksi.
Katsoimme
lastenhuoneen pienestä ikkunasta laiturille, kuinka pikkusiskonsa tappoi vesurilla veteen jonkun.
Ja sitten häntä alettiin hyväksikäyttää, toinen miehistä puristi ensin nännistä. Luulin, että isosiskon koulukommentti tarkoitti jotain
sellaista, että kulissit on saatava kuntoon. Mutta tämä tilanne taisikin olla se koulu,
julma opetus. Että älä astu minun varpailleni, pikkuinen. Hän teki sen olemalla tekemättä
mitään.
Voinko minä jäädä tänne? Ensin hän kavahti, mutta antoi sitten kätensä käteeni. Ei hän tee minulle
mitään pahaa, mutta mitä tapahtuu sitten, kun kaikki ei mene hänen mielensä mukaan? Ja
tuhoutuuko pikkusisko? Minä pidin hänestä paljon.
Tätä ennen Tour de
Franceni epäonnistui, kun sain aikasakon. Se johtui siitä, että en
tiennyt sääntöjä. Olisi pitänyt pysähtyä, kun pääjoukko jäi pariksi
minuutiksi odottamaan, mutta ajoin heidän ohitseen etapin maaliin. Kiemurtelin ihmisten välistä, sillä en tiennyt suorinta reittiä. Kun illalla majapaikassa Nadja sanoi, että mahdollisuuteni menivät aikasakkoon, teki mieli pahoinpidellä kilpailun
järjestäjä, mutta tyydyin menemään nukkumaan. Yöllä heräsin, kun Nadja runkkasi
sohvalla katsoen televisiosta jotain rumaäänistä. Oliko hän se pikkusisko, joka
oli loppukohtauksessa mökillä vai joku muu? Miksi hänen hiuksensa olivat vaaleat ja myöhemmin
tummat? Entä Sonja O? Entä L. Armstrong? Entä L. Cohen? Entä L. Suni? Entä K. Röyhkä? Johannes Piipari? Kaikki sekoittuu ja...
...ilta saapuu Helsinkiin. Lontoossa
sataa taas. Nuoret miehet juoksevat pallon perässä. Kävin videovuokraamossa ja
huomasin, että olen nähnyt ne kaikki, suomalaiset. Vuokrasin silti seitsemän
elokuvaa. Huonoista päivistä on otettava kaikki irti ihan niin kuin hyvistäkin. Tulkitsen huomenna kaiken kahden eri minäkuvan väliseksi taisteluksi, haavoittuvan lapsen ja arvostelevan aikuisen. Syyllisen ja syyttäjän. Vai Jin ja jang? Voisiko se johtaa harmoniaan? Miltä tuntuu olla turvassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti