Paikkoja

Paikkoihin kertyy energiaa, muistolasteja. Ei halua olla sohvalla, jos siinä on ollut pahin. Kun muuttaa huonekalujen paikkaa, tilanne korjaantuu. Täytyy valita uusia kävelyreittejä ja kulkea vanhoja tiedostaen, että tässä kulki via dolorosa. Sitten voi katsella ympärilleen, että tällaiseltako täällä näytti. Että enpä ole ikinä huomannut tuotakaan taloa, vaikka olen kulkenut tästä ohi jatkuvasti. Silmät alkavat avautua, hengitys kulkea.

Jos todellisuus muuttuu, se vaatii pikemminkin tiirikointia kuin voimankäyttöä. On murtauduttava ulkopuolelle. Aiempi todellisuus murtuu, eikä jälkeenpäin enää ymmärrä, miten on joskus voinut olla niin lapsellinen, vaikka ei se sitä ole ollut. Ehkä ei koskaan varsinaisesti edes ole ollut missään paikoissa, vaikka maisemat ovat vaihtuneet. Ehkä sielunmaisema on ollut koko ajan sama, ja sitä on sitten raahannut paikkoihin ja aikoihin, joihin se ei kuulu. Ulkoinen ja sisäinen todellisuus ovat etääntyneet toisistaan yhä kauemmas.

Ja sitten kun alkaa ymmärtää, on jo päässyt pois, mennyt eteenpäin, ja tavallaan vain jälkiviisastelee menneisyyden raunioilla. Vaikka ajallinen etäisyys olisi hyvin pieni. Sitä paitsi en usko, että se on kovinkaan lineaarista. Kaikki se on meissä koko ajan. Ne ovat ihmisen sisäisiä säätiloja, joita on vaikea ennustaa. Tuuli kulkee missä tahtoo, mutta pakkoko on antautua tuulten riepoteltavaksi?