B A R A B B A A N T O S I *********The Smelter of God
Puhuisinko siitä, miten elämä on ihanaa
kadottaisinko sen sanojen mukana
onko se sitä, että pitäisi todistaa
ja olla vähän paremmin kuin onkaan
ettei entinen palaa
Mutta varjoja vasten se nyt kimaltaa kauniina
Lämmön kyynelillä tervehdin tätä kaikkea
mysteeriä, joka täytyy vain hyväksyä
katson uuteen päivään niin kuin uusi ihminen
kaikki on vasta edessä
Niin lähellä ja kaukana on tuo pimeä maa
jonka kahleet kiertyivät jo kaulalla
en tiedä, mihin päädyn, enkä välitä
tien löytyminen riittää
En tarvitse kainalosauvaa joka muuttuu käärmeeksi
en tarvitse varmuutta ja turvaa
vaikka joka toinen hetki olisi kipeä kuin naulanisku
ei mitään hätää, aion pysyä tässä
hyvien puolella
Varjoja vasten kauniimpana kuin milloinkaan
Käydään nukkumaan, ystävä hyvä
Edessä lyhyt yö ja satojen kilometrien pituinen päivä
Paina pääsi tähän, voin sammuttaa kynttilän
Kuunnellaan hetki pimeän ääniä
Sinä olet aurinko, joka valaisee harmaita syyspäiviä
Katselet rannalta kohti ulappaa ja haistelet tuulta
Siellä jossain kaukaisella saarella
Heimosi ahertaa työssään
Sinun kätesi pyytää kosketusta
Naurat koko vartalollasi
Silmien uhma on täynnä lapsen pilkettä
Vaikka tänään väsyt jo helposti
Ystävä hyvä, sylisi on lämmin ja syvä
Kiitos, että jäit luokseni
Yksin olisin nähnyt levottomia unia
Ja juossut mereen ennen kuin se jäätyy
Tänään kaikki on hyvin
Tartutamme toisiimme ilon hetkiä
Vaahteranlehdet rapisevat jalkojemme alla
Eikä me välitetä muiden katseista
Niin kuin puut pudottavat lehtensä
ja ikääntyvät casanovat hiuksensa
voisinko varovasti, aivan hiljaa
luopua kahleista, menneisyydestä
ja kutsua tätä elämäksi
Tänään leikki viipyy kasvoillani
olen auki niin kuin maailma
uljas ja suunnattoman kaunis
pelko vaanii nurkan takana
ja häpeä sen kannoilla
Minä näen: tässä on tie
varjele etten astuisi syrjään
minä tunnen käden kädessäni
katselen kauan elämän kasvoja
seisova vesi liplattaa purona
"Ehkä Jumala loi aavikon siksi että ihminen voisi iloita taatelipalmusta" -P. Coelho
Tänä aamuna ahdistaa, enkä saa siitä kiinni. Ratikassa miehen kasvot näyttävät mainokselta. Navetan mieleen tuova haju tulee jostain läheltä, toivottavasti ei itsestä, vaikka olenkin täynnä paskaa. Joku pipopää lukee englanninkielistä pokkaria samassa asennossa kuin kotisohvalla. Vanha rouva on pukeutunut beigeen ja ruskeaan. Väriyhdistelmä oksettaa, kun on valmiiksi paha olo. Joku kuumakalle näköjään tarkenee vielä hupparissa, vaikka syystuuli ei jätä kysymyksiä. Perusteellinen, vääjäämätön tuuli. Ja lannantuulahdukset jostain läheltä.
Töölöläiset kaksospojat viuhahtavat ohi lastenvaunuissaan, kiireisen isän työntäminä. Isän pitkät takinliepeet liehuvat ja huolekas katse on puhelimen ruudulla. Samalla tavalla kiireisesti olen itse joskus käyttänyt koiria ulkona. Arkiaamut eivät ehkä ole ihmisen parasta aikaa.
Miten osaisit tulkita smaragditauluja
Miten osaisit rakastaa
Jos kaikki mitä olet saanut on lauluja
Ei ihmislämpöä, kirjojen viisautta
Kaikissa huoneissa kirkkaat valot
Ja luonnottoman hiljaista
Asut leikkaussaleissa
Sinua leikataan irti elämästä
Olet merkitsemätön hauta
Merkillisessä maailmassa
Joka suojelee vain omiaan
Seuraisit minua, jos ojentaisin käteni
En minä kuuntele rukouksiasi
Vaikka huudat kovempaa
Viekööt myrskytuulet sinut mukanaan
Pidät kaiteesta kaksin käsin
Minä pelastan, kenet tahdon
Sinua häpeän isäni edessä
Pihapuun alla
niin kuin jokainen omansa
jonkun päähän putoaa omena
toinen haltioituu lehtien suonistoista ja liikkeestä
kaupunki on kauniisti laitettu keko
pyhyyttä hohtaville muurahaisille
Tulipää lennähtää silmääni ja sihahtaa
säikähdän ja muistan että minulla on silmät
joilla katsella Luojan suurta taideteosta
vaikkei ilo olisikaan piinatun sielun peilissä
vaikka pelko ja kaipuu olisivat sumentaneet kaiken
ja tie pelkkää vellovaa mutaa
Saan olla tässä sen seitsemän minuuttia
minulla on jalat joiden varassa seistä
ja kävellä desperadona omat kiertopolkuni
kokisinko itsestäänselvyyksien sijaan kallisarvoisuuden kaikessa
sateessa ja tuulessa muistan
että nuorena syksy oli lempivuodenaikani
Olen edelleen nuori
nuorempi ja keskeneräisempi kuin ehkä saisi
mutta kuka täällä asettaa säännöt ja mittailee mihin pitäisi riittää
jos riitän itselleni ja otan pieniä haparoivia askeleitani
se on liikettä jossa voin kokea olevani olemassa
jopa elossa, vielä tai viimein
On aika karistaa haamut viereltäni
vuosien takaiset pahat silmät ja sanat
ja löytää kaiken läpäisevä rakkaus
jossain täällä on oma paikkani
vaikka ihmiset eivät tee tilaa vaan tiivistävät kehää
eikä yksikään syli ole avoimena odottamassa
Suljen syliini sen pienen ja hennon ihmisraakileen
jota olen kantanut sisälläni jokaisessa elämän hetkessä
näenkö kauneuden siinä missä jotkut näkevät outouden
voisinko rakastaa kaikkea sitä pienuutta
joka ei ole pahuutta, mitä pitäisi väistää
ja voisinko vielä silloinkin kun tulee talvi
ja yksinäisten hirsipuut:
joulut ja intiaanikesät
uudelleen ja uudelleen
