Vajaa pari vuotta sitten valitin, ettei tuule yhtään. Sen huokauksen joku tuulenhaltija kuuli, sillä näinä päivinä puhaltaa lujempaa kuin siivekkäässä ja verisessä nuoruudessa. Silloin, kun kipu ei ole niin suuri, että täytyisi puristaa kuumaa hehkulamppua kämmeneensä (niin kuin siivekkäässä ja verisessä nuoruudessa), tuuleen voi rakentaa pesän. "Älä pelkää, sisko, en aikonut katketa", kirjoitin yli viisitoista vuotta sitten. "Minä vain taivun ja huojun kuten korteni kuuluu."
Nämä päivät ovat yhtä lyhyitä ja tilapäisiä kuin nuoruudentynkä, vähän liian myöhään löydetty. Näiden päivien jälkeen tulevat toiset. Silloin olen joko kasvanut kivenjärkäleeksi, jolle myrskytuuli ei voi mitään tai sitten jäljellä on lieto puhuri, jossa keinun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti