Kari: "Mitä sä Basso haluat elämältäsi?"
Pasi: "En halua elää tätä elämää vain itselleni."
Kari: "Ei auta itku markkinoilla, sanotaan."
Pasi: "Auttaapas. Kun on ne tunteet kumminkin. Onko sietämättömämpää kuin ahdistus, joka ei tule ulos?"
Kari: "Hmm. Voit tietysti olla oikeassa, omalta kohdaltasi."
Pasi: "Mä olen pahoillani, Kartsa, että olen niin heikko ja herkkä ihminen."
Kari: "Ethän sä koko ajan ole..."
Pasi: "Haluaisin olla nöyrä, kyynelten nöyrä, aina ja kaikkialla kaikille ihmisille. En haluaisi tuomita, arvioida, vieroksua, vaan katsoa vain omaan vajavaisuuteeni. Ja tuntea myötätuntoa kaikkia kanssalusijoita kohtaan. Tiedän, etten sellaiseen pysty, ahdistus tulee väliin ja alkaa heti lähettää viestejään. Ihmisyyden kyynelisessä ytimessä ei pysy."
Kari: "Onko tuo eksistentialismia vai körttiläisyyttä?"
Pasi: "Ei."
Kari: "Joka tapauksessa jatkuva tunteellisuus olisi vaivaannuttavaa ja outoa. Voi kai sinulla olla hauskaa muutenkin kuin kyynelten läpi?"
Pasi: "En tiedä. Olen unohtanut."
Kari mutisee itsekseen ja tapailee siihen rap-poljentoa: "Basso on ollu aina niin herkkä / tutin jälkeen imi kuusenkerkkää / kun me leikittiin inkkarileikkejä / se kokeili äidin meikkejä..."
Pasi jatkaa kömpelömmin: "Oonhan mäkin karihtava ja Kari pasihtava / sihahtava sidukka on enemmän sun juttu / mutta ei me olla niin erilaiset / vaikka meillon on ihan eri naiset / kumpikin on surun tuttu"
Jomman kumman vaimo (tai ehkei kummankaan) Maria Rahikainen heittää keittiöstä loppukaneetin: "Suru on kunniavieras."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti