Kuusitien siniharsoinen kuu
viitoittaa kun ei muualta valoa tuu
ota mitä tarvitset mutta älä sieluani
riko ja polta kaikki kunhan säästät kasvoni

Metsän pienet ystävät kuuntelevat kulkuani
askel pitenee ja kevenee
Vincent laulaa kauniisti kodista
olen kai palaamassa kansalaissodasta

Kuusitien siniharsoinen kuu
pitkän pitkä marraskuu
talvi ei ota tullakseen
ja aurinko odotuttaa lapsiaan

"Parane pian"

Hitaammin kuin auenneet kasvot
hitaammin kuin sinuiitti
                                            hakatut metsät joihin huutaa
                                            lumiauralla kolhittu pihakoivu
Minä kävelen rantaan
kuulen hukkuvien äänet
vesi huuhtoo kallioita
taivas levitetyin käsin
        kuin maalauksessa

Veressä on elämä ja kuolema
tänään valitsin kuoleman

Omat kasvot

Siirryn lukemaan runoja. Totean sen, minkä tiesinkin: Hän joka kasvatti minut, on jäänyt maailmaan kiinni, omiin rengasuriinsa. Mystikon pitää hylätä maailma ja suunnata kohti valoa, oppia rakastamaan ja levittää kauneutta. Hän on jäänyt kiinni yhteiskunnan mädännäisyyteen ja omatekoiseen omenasiideriin. Viimeisimmän kokoelman perusteella kasvatti-isäni ei voi kovin hyvin. Minä lähden toiseen suuntaan. 

Iltapäivä hämärtyy niin ettei valaistun rakennuksen ikkunoista näe kuin kuusien tummuuden taivasta vasten. Hetken ajattelen, että tunnelma on muuttunut siitä, kun tulin. Voisinko tehdä kirjastosta kodin? Ei tarvitsisi kantaa kotiin kirjoja, joita en lue. Tutustuisin näiden hyllyjen asukkeihin, he olisivat enemmän ihmisiä kuin ne jotka ovat kaksikymmentä vuotta kävelleet ohi. Oma kotikirjasto on tylsä ja mielenkiinnoton. Täytyy löytää koko ajan uutta, täytyy löytää sellaista mitä ei ikinä tulisi ajatelleeksikaan, täytyy poiketa reitiltä. Kotikirjasto voisi olla mielekäs, jos joku tuntematon valitsisi kirjat umpimähkään. Äkkiä mieleni tekee lukea Platonia. Ehkä se halu palaa seuraavalla kerralla.

Kävelen kasvatti-isäni parasta levyä kuunnellen. Päivä on hieno, vaikkakin kotona ollessa ajatukset vähän upottavat. Eihän se ihme ole, jos vähän upottaa ja yksinäisyys kolkuttelee. Näin on kuitenkin hyvä. Tällaista päivää ei ole ollut koskaan (miksipä minä muuten kirjoittaisinkaan ellei tässä olisi jotain erityistä tai esimerkinomaista). Uskon edelleen, että minulla on mahdollisuus, mutta eri tavalla kuin vuosi pari sitten. En enää usko niin paljon ulkoisiin asioihin, ihmisiin ja tilaisuuksiin. Uskon itseeni enemmän. Minä tarvitsen itseäni enemmän kuin ketään tai mitään. Se ei ole oikotie, niin kuin kaikki muut. Miksi en voisi ajatella, että se tällä kertaa riittää? Kun minulta vaaditaan kestävyyttä, miksi en voisi olla kestävä? Jos minulla ei ole uskoa, en voi saavuttaa mitään. Jos minulla on uskoa, en välttämättä siltikään saavuta, mutta ehkä löydän jotain muuta. Edes sanoja.

Kaikkein yksinäisimpiä ovat ne, joilla ei ole itseään.

"Puhu vielä sana.
Lähdetään sitten.

                             Kävellään täältä pois.
                                             Kokonaan.
                             Ethän puhu mitään.
                                                      Minä kuuntelen.

Puut kasvoivat niin
ettei tiennyt erottaa lunta ja puuta.
                              Sinä kuiskasit.
En minä kuullut. Me olimme orpoja."


-C. Westerberg-

Prosessin kuvaus

En ole vireessä. Monenlaiset ajatukset risteilevät päässä. Asioihin ryhtyminen on vaikeaa. Kurkku on kipeä, selässä kylmät väreet. Pesen pyykkiä. Aurinko paistaa ja mikä lie kottarainen visertää, mutta se tuntuu samantekevältä. Jätän kirjaston väliin ja kaivan vanhoja vhs:iä. Mustasta kuvaruudusta tulee mieleen kysymys: "Oletko sinä tämän asian takana?"

Vai onko itselläni heikko hetki? Piru vie! Nyt tajuan.

Kaunis lintu lentää parvekkeelle ja pilvet lipuvat suoraan kohti höyhenenpehmeinä. Valo heruttaa kuin pullon pohjalta viimeisiä helmiä, pitkittäen nautintoa. Kauempana menee äänetön lentokone, kuulen vain pesukoneeni tasaisen työn. Likaisista pyyhkeistä tulee puhtaita niin kuin sielu puhdistetaan ollakseen valmis vastaanottamaan Pyhän. Iltapäivä on niin liikkumaton, että se on itsessään lepoa. Tällaista tapahtuu, kun saa ajateltua ajatuksensa pois ja tunteensa käsiteltyä niin ettei tarvitse enää palata.

Marie

Tänään kasvoillasi ei ole varjoa
Olet kuin Ranskan nuori kuningatar
Minä kreivi von Fersen
Valmiina taisteluun
Elämänpituiseen

Tänään ei ollut minun päiväni
Silti mikään ei paina mittaansa enempää
Kun loksahdat syliini hetkeksi
Minuutin hiljaisuus puoli tuntia
Huulien kultaiset ehtoollismaljat

Huomenna kaikki on toisin:
Maailma on lempeä toveri
Ja Jumala asettuu paikoilleen
Vain sinun kanssasi en tiedä tietä
Kun varjot pitenee

Minne valo katoaa
Eikö kipinä ole jokaisessa sielussa
Ja tahto saa kaiken palamaan
Tule takaisin, Silkkisukka!
Älä vie meitä pimeään

Pahimpia

...eivät ole aamut. Nukkuisin vielä vartin. Sytyttäisin kynttilän ikonin eteen. Satanut märkää lunta. Parvekelyhty heiluu tuulessa. Televisio työntää tunteita päivät kotona viettäville naisille. "Oi mikä päivä tulossa" Mitä sinä sanoit, sen minä halusin kuulla. Ei ole syytä ajatella liikaa. Elämällä on oltava selkeät raamit, kohtauksilla muistettava miljöö. Minun on opittava olemaan hiljaa. Minun on opittava olemaan vapaa.

Ainoa kortti

Päivä on harmaa, Dora
Liikun yhtä hiljaa kuin pilvet
Juon teetä
Tutkin kirjoja kuvitteellisissa silmälaseissa
Yölampun valo sopii paremmin päivään
Päässä soi kehnot iskelmät:
"Sua kaipasin nyt, sua kaipasin aina"
Tuokaan laulaja ei tiedä, mistä puhuu

Mitä sinä ikävöit, Dora
Kun nouset iltaisin narisevia portaita
Kenen kanssa tahtoisit juoda aamukahvisi
Kenen riisuvan punaiset liivisi
Aika on sinun puolellasi
Ja se käy minua vastaan
Kuolema on jo merkinnyt uurteillaan
Yhtään vuodenkiertoa en odota

Sinä olet toukokuu
Minä marto, routainen maa

Soutajat

Järvellä on kaksi venettä
niiden kyljet repii kylkiä
Ensimmäisellä ei ole airoja
toisen uivat niin syvällä, että hikoaa
Pelastusliivit ovat rannalla
tuulee rajusti ja pian myrsky raivoaa

Aamulla he nousevat yhteiseen veneeseen
kirkkomatkalle