Jälkihavaintoja

Viikonloppuna violetinvärinen tyttö kävi. Istuttiin parvekkeella yöhön asti. Samaan aikaan toisaalla joku seisoi katolla ja avasi tulen. Uusi nuorisomuoti. Eikö voisi, silloin kun vituttaa, hypätä vaikka ensimmäiseen valtamerialukseen? Tai kävellä alasti halki Suomen, jos haluaa huomiota? Nuoret miehet pitelevät aseita kuin autoja - peniksiensä jatkeina.

Violetinvärinen lähti seuraavana päivänä, joi ensin kylmää kahvia. Puhuimme parvekkeella henkilökohtaisuuksia ja työstimme epäsovinnaisia mielipiteitä niin että naapuritkin kuulevat. Silti olin niin hermostunut, etten meinannut muistaa tunnetuimman saksalaisen mystikon nimeä. Ihmekös tuo, kun tapaamme kolmen vuoden välein. Jos hän on Mikata, Pasi Sunin tytär, meidän ei pitäisi tavata ollenkaan väärien mielikuvien säilyttämiseksi romaania varten. Toisaalta, jos hän on Mikata, minä lienen Pasi, ja silloin olisi syytä tavata jatkuvasti.

Violetinvärinen jätti minulle lukemista. Eivät ne ole sen kummempia kuin omat kirjoitukseni, erilaisia vain. Kärkkäästi olen ollut valmis näkemään itseni ja omat tekemiseni myyttisiä hahmoja vasten. Siinä seurassa olen ollut alamittainen. Pikkuhiljaa, hahmo hahmolta, on selvinnyt, ettei sellaisia ihmisiä olekaan, vaan olen itse rakentanut ne romantisoiden ja parhaita osia käyttäen. Jos vertaa itseään muihin, näkee muissa helposti vain parhaat piirteet vai miten se menikään, Henri?

Olen hakenut opasta ja valoa lauluista ymmärtämättä täysin, ettei niiden takana ole ketään valonkantajaa. Minä itse annan asioille merkityksen ja kontekstin - eivät ne itsessään ole mitään. Popeda ja Klamydia voisivat olla Shakespeare ja Dostojevski, jos löytäisin niistä jotain itselleni. Enää ei ole tarvetta yrittää olla mitään.

Silti haluan pitää kiinni siitä, mitä näen. Ideamaailma on ikuinen ja sillä on itseisarvo, joka ei kuitenkaan vähennä omaa arvoani, vaan pikemminkin korottaa banaalin hedelmättömyyden yläpuolelle, inhimillisen tuolle puolen. Haluan rakentaa tornia ja hahmoja, jotka inspiroivat minua olemassaolollaan, mutta tehdä sen tietoisesti. Kaikki täytyy aina purkaa voidakseen rakentaa uudelleen. Lopputulos on samannäköinen, mutta oma suhde siihen aivan erilainen. Perustuksia ei ole enää valettu rantahiekalle, vaan kalliolle, vaikka seinät on maalattu vähintään yhtä vahvoin värein.

Rauha

Tänä iltana pilvet ovat kauniita, vaaleanpunaista hattaraa ja syvänsinisiä vuoria. Tai sumuinen järvimaisema. Kaikki on liikkumatonta, vain ääretön syvyys. Hyvyys viiltää kuin lapsen ensimmäinen kohmelo. Kuulen kaikki äänet kuin ensi kertaa. Suren sitä, mitä ei ollut. Iloitsen siitä, että suren.

Kun kaikki hiljenee, huomaa, miten jatkuvasti tuulet repivät eri suuntiin. Kunpa saisi rauhan. Päiviin, tiheisiin hetkiin, yllättäviin törmäyksiin. "Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman" -siinä puhutaan sisäisistä sodista ja levottomuuksista.

Viimeinen ihminen

Se on marraskuu
se on yö
Saatana, joka riippuu kädessäni
pelkkä musta varjo

Kaikki portit menevät kiinni
ja kirjojen kannet
elämä on tuhlattua ainutkertaisuutta
rumuuden ja alhaisuuden palvontaa

Minulla ei ole enää aikaa
laiva on lähtenyt rannasta
viimeinen laiva valkoisissa purjeissaan
eikä kukaan kysele, olenko mukana

Minussa on kesä ja aurinko
ja haavat jotka eivät arpeudu
katkeran kaipauksen taakka
johon pimeässä kaadun

Se on syöpä, joka leviää
kaataa terveet vuoteeseen

elämä
          sisälläni
                       kuolee
                                  hiljaa
umpikuja
               epätoivo
                              viha
                                      verellä piirretty raja

VIHA ON VERELLÄ PIIRRETTY RAJA!

Ensimmäinen ihminen

Nämä aamut yksin
nämä kesäpäivät ennen kesää
suojatieviivojen häikäisevä kirkkaus
kolmetoistavuotiaat vatsat paljaina
syksyntuoksuiset mollisävelet
keltainen kukkameri
kirjat, jotka odottavat nälkäistä lukijaa

En enää näe unia toisista
estradi on rakennettu minulle
kaupungit ja metsät lavasteina
elämälle, joka ei katoa milloinkaan

Vapaus on ihmismeressä
silmissä, jotka katsovat sisäänpäin
valon paljastamissa uurteissa
kotiin jätetyissä takeissa ja aurinkolaseissa

Olen niin valkea, että enkelit näyttävät likaisilta

Nämä hetket tahdon pitää
tehdä niistä kokonaisen ihmisen
kaikki kiitää kuin laulu ja tuuli
ja iltaisin lämmittelen käsiä tuhkassa

Luulin olevani marraskuu
luulin olevani yö
se olikin joku muu
tai kalpea varjo vain

Suutelen pehmeää maata
porttini ovat avoimet
Täydellisyyden tulla

Selkeää ja kirkasta

Unet.

Punainen, käytetty Volvo. Etupuskuri ja -lamput paskana. Lapset ovat tyytymättömiä. Se ostettiin, sillä on pärjättävä. Äiti lähti Ruotsiin perheen autolla, eikä palaa.

Mentiin jäätä pitkin tavaroiden kanssa. Jää oli ihan heikkoa, sen sai kantapäällä rikki. Tuntemattomat kauempana kastelivat jalkansa, kun toinen koipi vähän väliä upposi. Mietin, pitäisikö ryömiä. Isäni tuli vastaan melkein leijumalla. Hänellä oli upeat 70-luvun rytkyt, istuvuutta ja leveitä lahkeita. Hän oli pitkä ja solakka kuin veljeni joensuulaiskaima. Gaselli. Ketään muuta jää ei kunnolla kantanut, mutta hänet se kantoi. Isä oli niin kuin sankari, heeros.

Ihmettelen vähän uniani, kunnes ymmärrän, etteivät ne liitykään vanhempiini, vaan eiliseen. Toisen huomioimiseen. Minä voin olla se heeros, jos vain saan olla. "Hex index perkele!"

(Ja kolmannessa pelaan jalkapalloa KuPSin edustusjoukkueessa, isossa roolissa, joukkueen moottorina. Olen hyvä, mutta teen myös paljon virheitä.)

Keskeneräiset romaanit

Väärin muistaminen on erittäin tärkeää, samoin ihmisten väärin kohteleminen. Kirjoitan nimittäin muistelmiani - olen jo siinä iässä. Jos siitä tulee romaani, se on omaelämäkerrallista aikalaisscifiä. Pari päivää sitten muistiinpanoissa luki ainoastaan sanat: "Tappara fan club". Sen luettuani huomasin kirjoittavani synnytyskipujen uskonnollisesta merkityksestä. Seuraavana yönä muistiinpanomerkintään liittyvä outo pikkupoika oli unessani, mutta ei kuitenkaan hän, vaan kaimansa, johon tutustuin paljon myöhemmin. En muista, että koskaan ennen uneen olisi tullut samanniminen täysin eri henkilö kuin se, jota olin ajatellut. Kyseisillä henkilöillä on kyllä enemmänkin yhteistä kuin nimi, nyt sen huomaan, mutta en olisi koskaan hoksannut verrata heitä.

Löysin käsinkirjoitetun romaanin alun noin vuodelta 1993. Olen silloin selvästi lukenut paljon - teksti ei ollut kovin omannäköistä. Päähenkilönä oli Sami, jolla oli alkoholisti-isä. Herätyskristillinen uskonnollisuus ja jääkiekko olivat myös väkevästi läsnä. Tai olisivat olleet. Tekstiä oli vähän toista lukua. Olen kuitenkin ollut yllättävän pitkäjänteinen. Ensimmäinen luku on kärsivällistä ja mukaansatempaavaa kerrontaa. Kyllä tuosta olisi voinut kokonainen käsikirjoitus syntyä, jos olisin ottanut sen asiakseni.

Jo ala-asteella minulla oli Neljän sakki -niminen seikkailuromaani vireillä. Sekin taisi tyssätä toiseen lukuun. Muistelen kysyneeni neuvoa jonkin sanan taivutukseen paikalliselta kirjailijalta Eeva Tikalta. Vanhemmat tietysti yllyttivät soittamaan.

Ehkäpä minun pitäisi nytkin lukea vähän huonompaa tai viihteellisempää kirjallisuutta. Bo Carpelan ei ainakaan helpota kirjoittamista. En osaa kirjoittaa dialogia. Samista kertovassa pätkässä dialogi on mukana luontevasti ja sitä on runsaasti. Ei se välttämättä ole uskottavaa, mutta mitä sitten. Pääasia, että heittäytyy mukaan eikä mieti liikaa.

Kyllä minä parikymppisenäkin aloitin romaanin kirjoittamisen yhden kerran. Se oli tolkutonta paatosta Hessen ja oman tunteellisuuden esittelyn hengessä. Se on näistä pätkistä lyhyin ja huonoin.

Mökillä

Unessa vaaleanpunainen kissani meinasi hukkua. Pelastin sen veden alta, vaikka samalla kastelin vaatteeni ja sotkin omat suunnitelmani. Olin vahvasti menossa jonnekin, kaksi tutunoloista mieshahmoa rinnalla.

Saunassa opettelin itseäni. Kantapäästä löytyy tieto. Yritän taitella kirjojen sivuista lennokkeja, mutta eivät ne lennä. Siipeni viistävät maata. "Oi Jumala, siipeni murtuneet, ota käsiisi ihmeellisiin"

Koira vaikeni vahtihaukustaan ja istuu hiekalla päätään käännellen. Katselen enkelitaulua kolmen peiton alla. Taulu on kyllä väärä. Äitelä hahmo suojaa sillan yli kulkevia lapsia. Lapsuuden taulu. En ole tätä ennen kunnolla tajunnut, miten typerältä ja teennäiseltä tuo elovena-naiseksi tehty enkeli näyttää käsineen ja kaapuineen. Siihen Simbergin enkeliin voisin uskoakin.

En halunnut tähän päivään.

Muistaako kukaan sellaista tv-sarjaa kuin Enkeli maantiellä? Lapsena meillä ei ollut televisiota, mutta näin siitä vilauksia mummolassa. Olivatko isovanhempani vielä elossa? Nythän se on Pertti Myyrän valtakunta. Joka tapauksessa sarjasta jäi outo tunne ja outo muisto. En tiedä, oliko se aiheessa, väreissä vai tunnelmassa.

Vähän samantapainen tunne jäi myöhemmin, kun kuulin Björkiä ja YUP:tä Jyrki-ohjelmassa. Olin siihen asti kuunnellut varsin helposti ymmärrettävää musiikkia, erityisesti kasariheviä. Sellaisessa musiikissa ei ollut mitään outoa ja tunnelmallaan vangitsevaa. Sen sijaan Murhaaja soittaa pasuunaa ja Army of me jäivät häiritsemään loppuelämäkseni. (Kun tarkistan julkaisuvuodet, huomaan, että nämä asiat tapahtuivat pari vuotta myöhemmin kuin olin luullut.)

Yksin keskellä metsää, hirsiseinien sisällä, muistot alkavat palailla. Niin kai oli tarkoituskin.

Kastemato tuli käymään

Miten matelijat voivat kuulua selkärankaisiin?

Eikö se, joka asettuu makaamaan kynnyksen viereen ole pian täynnä roskia, kiviä ja kuraa?

Voiko kädellä oleva kastemato kuvitella olevansa koukussa?

Miten voin laittaa itseni lepositeisiin?

Kunhan vain tuulee

Minulle on ehkä avautunut uusi maailma. Ei tarvitse nukkua tai syödä niin paljon. Ei tarvitse välittää niin paljon. Suurin osa asioista on kuitenkin toisarvoisia. Luovuttaminen on positiivinen asia. Nyt kun ei olla missään suomalaisten räkäposkihiihtokisoissa, on vain vapauttavaa päästää irti. Jos 'hampaat irvessä tuntui miltä tuntui' on suomalaista sisua, ei sellaista joustamattomuutta kannata paljon mainostaa.

Silloin kun osaa luopua, on ehkä mahdollista huomioida ensisijaiset asiat paremmin. Panostaa niihin asioihin, joihin voi varmuudella vaikuttaa ja antaa muiden olla. Sääli, että harvoin sitä osaa riittävän ajoissa. Tästäkin tulee laulu mieleen. 'Aurassa' maataan kylki kyljessä ja ajatellaan asiat uudelleen. Se on kyllä turhan lämpöinen kappale tähän.

Luulen, että minä kyllä löytäisin positiivisia puolia kaikista lievistä psyyken häiriötiloista. Rakastavathan bipolaarisetkin manioitaan. Ehkä elämä on muuten niin tylsää, hidasta ja tyhjää. Joko vastaan tai myötäisesti - kunhan vain tuulee. Niinhän se oli.

These boots ain't made for walkin'

Tänään kävelin. Kaupoissa ei ollut mitään, mutta terminaali kylpi usvassa ja ihmiset lastasivat juomapakkauksiaan autoihin. Suurin osa oli vasta lähdössä. Minä en ollut menossa enkä tulossa.

Kun kävelin kohti kirjastoa, tajusinkin olevani antikvariaatissa, jossa en ollut käynyt koskaan ennen. Olin harhautunut väärälle kadulle. Kädessäni oli kirja nimeltä Täydellisyyden tie. Elämäni on ollut kaukana täydellisestä viime aikoina. Olen nukkunut koiranunta, aamut ovat olleet kovin outoja. Päässä soi uudet laulut.

Ehkä minä kävelen huomennakin. Normaalisti en ole mikään kävelijä, vaan menen yhdenkin pysäkinvälin mieluummin kyydissä, ja koiran kanssa juoksen enkä tallustele. Olen ajatellut, ettei käveleminen mitään liikuntaa ole tämänikäiselle ja -kuntoiselle.

Nyt ei ole normaalisti.

Aamusta iltaan

Etsin runoa, joka soi päässäni, mutta se on poistettu kirjasta. Se oli pettynyt pätkä, lohdullinen. Aamu alkoi aikaisin, eikä lopu ennen iltaa. Unessa mies ja nainen kävelevät vastaan kaiken jälkeen. He ohittavat toisensa, kumpikaan ei katso, ei puhu. Kärsivät kasvot ja lepattavat vaatteet. Miehellä on keltainen kauluspaita. Se taitaa olla alakoulun piha, Kyyjoella.

Juuri, kun manasin, että profetiat toteutuvat, pari yötä sitten näkemäni uni muuttui todeksi. Oli kokous ja unohdin paperit kotiin. Unessa huomasin asian vasta paikan päällä, tänään myöhästyin akateemisen vartin, kun tulostin uusia mikroluokassa. Kokous piristi paskaa päivää. Sen jälkeen ostin täyden muovikassillisen lohturuokaa. Lohtulohi!

Ja vielä pitkä juoksulenkki hyvää neofolkia kuunnellen.

Missä kohtaa päivä kääntyi? Siinäkö, kun heitin käärinliinat nurkkaan ja kävelin ulos. Ei, vaan se taisi olla tarkasti siinä hetkessä, kun kävelin Narinkkatorilta, katselin Forumin suuntaan, ihmisiä lipeksi vastaan tasaisena virtana ja mieleeni tuli pätkä toisesta runosta: "Ei tule mitänä, ei." Se naurahtamisen hetki riitti. Sitä runoa en edes yrittänyt etsiä.

Deus et machina

Olen kirjoittanut suurimman osan tämän vuoden merkinnöistä pienellä kosketusnäyttöpuhelimella. Päiväkirja taas siirtyi kokonaan sähköiseksi jo viime kesänä. Kirjoitan kaikissa yleisimmissä asennoissani: selälläni sängyssä tai sohvalla, istuen liikennevälineissä tai luentosaleissa sekä pysäkeillä seisten. En minä kirjoita kovin paljon, mutta riittävästi, että sillä on vaikutusta asioihin. Onneksi en kirjoita juurikaan tulevaisuudesta, profetoi. Kirjoituksilla on paha tapa toteutua.

Nyt olen ostamassa uutta kirjoituskonetta. Kutsuvat niitä nykyisin tableteiksi. Nykytekniikka ei kylläkään ole mielestäni ihan ajanmukaista, vaan kehitys laahaa kaukana siitä, mitä se voisi olla. Jos tällä pallolla on vielä mahdollisuuksia, luulen, että ne avautuvat tulevaisuuden teknologian kautta. Jos ihminen siirtyisi muistikortille, olisiko se kehitystä vai kauhistusta? Luultavasti olisi kamalaa muistaa. Inhimillinen muisti on armelias. Toisaalta se on aika tarkka erilaisten nöyryytysten taltioimisessa. Häpeä ei unohdu. Ei tosin sekään, jos on nähnyt Jumalan.

Olen kohdannut Jumalan unessa. Se tapahtui 2000-luvun alkupuolella. Asuin silloin Vantaalla. Päiväkirja saattaisi muistaa tarkemmin. Jumalalla ei ollut mitään fyysistä hahmoa, joten en varsinaisesti nähnyt häntä/sitä. Ei hän kuitenkaan pelkkää energiaakaan ollut. Hän sanoi minulle yhden lauseen: "Sinun pitää iloita elämästä." Se ei ollut lainkaan latteaa, vaan ymmärsin täysin, miksi hän sanoi niin. Oli se pelottavaakin. Vaatimus tuntui todella kovalta. Se oli nimenomaan vaatimus eikä mikään positiivinen oivallus, sillä en ollut tottunut näkemään elämää niin. Miten on, Jumala, kuinka hyvin olen oppinut?

Amnesia

Vaikeneminen on viesti, mutta nyt alan taas kirjoittaa. Tv-sarjan tunnusmusiikki soi: "Jos me huudettais yhtä aikaa, riittäiskö se?"

Olen väsynyt kuin olisin kiivennyt vuorelle. Silti en muista ajasta mitään. Seisoin Paciuksenkadun liikennevaloissa outo Viking Line -kassi olalla, aurinko paistoi. Se on viimeinen muistikuva, sen jälkeen on mustaa. Siitä on jo monta päivää. Ilmeisesti olen syönyt, koska en tunne nälkää. Ilmeisesti olen peseytynyt, koska en haise. Elämäni on scifiä. Päässä alkaa laulaa Tähtilaivan kapteeni: "etsin jotain muististani, se on niin autio, tyhjä" Sitten muistan superkuun, sirpaleen tai hetken yöstä. Sekö minut teki hulluksi? Kapteeni jatkaa kryptistä tarinaansa: "...outo tehtävä on kannettavanani / vala sitoo syviin kuiluihin ja virtoihin / salaisuuden ylitse on sydämessä sinetti"

Nyt ymmärrän, miksi muistan kuun. Se oli ainut hetki, kun olin yksin, itseni kanssa. Katselin kunnioitusta herättävää möhkälettä parvekkeelta. Tuskin ajattelin mitään, silloinkaan. Lasken savukkeennatsan pituudesta, että hetki kesti ehkä neljä minuuttia.

Tv-sarja loppuu: "...ja yhdessä yössä kaikki muuttuis" Uusi viikko edessä. Kun herään aamulla, luulen, että ajatukset järjestyvät ja maailma asettuu paikoilleen. Mikään ei muutu. Ehkä pari uurretta enemmän ja katse vähän särkyneempi, mutta niin vähän ettei sitä huomaa.