Dolores

On kevät
ja minä osaan rakastaa
olet kaunis suppusuu
joka toinen ilme luoksepääsemätön
joka toinen iloa täynnä

Katselen kuviasi
sinä olet minulle kuva
pakahduttava uni
sydämeni läpättää, olen nuori taas

Elämäni on ollut kohtalo
olen heittäytynyt kuin lastu
aallot ovat vieneet kauas
omalta rannalta

Nyt, ensimmäistä kertaa
tahtoisin valita
olen aina tiennyt, mitä kaipaan
koskaan se ei ole tiivistynyt ihmismuotoon
unessa sanon: "Minä haluan sinut"
silität käsivarttani
eikä ole mitään syytä herätä
enää koskaan

Ymmärryksen kynnyksellä

Unien henkilöt esiintyvät pareittain. Miikka Ruokanen ja Matti Myllykoski esiintyvät yhdessä. Ruokanen on lyhentynyt kymmeniä senttejä ja lähdössä yliopiston virasta ulkomaille. Enochian Crescentin Viktor ja Wrath esiintyvät (aina) yhdessä. Ne unet ovat joka kerta tolkuttoman karmivia, mutta niin kiehtovia. Vielä samana yönä ehdin Kyyjoellekin. Maanviljelijäsukulainen Pertti Myyrä ja Nahorittareni pääsevät samaan pätkään. On 20 astetta lämmintä huhtikuussa ja Pertti on tulossa uimasta. Seisoo uimahoususillaan keskellä tuvan lattiaa. (Pertti Myyrä ei ui kylmässä vedessä eikä koskaan käytä uimahousuja - siitä tiedän, että olen unessa.) Keittiössä koirani sujauttaa notkean ruumiinsa kokonaan pakastimen alle, juustonpalan perässä, ja se pääsee sieltä vielä poiskin. Siinä ei ole juurikaan fantasiaa, sillä tuo eläin pystyy miltei mihin vaan, paitsi olemaan toimeton sohvaperuna. Myös H ja A ovat esiintyneet yhdessä hiljan, mutta eivät tuona yönä.

Pitäisi kerätä tilastotietoja unistaan. Luulen kyllä tietäväni, kuka esiintyy eniten ja kuka voimallisimmin. En ole koskaan ajatellut kovin paljon sitä, miksi unissani esiintyy säännöllisesti nuori poika, joka en ole minä eikä veljeni. Ne unet eivät ole vahvoja, eivät pakota pysähtymään muuta kuin sen äärelle, että miksi tuo poika on vähän joka paikassa ja usein ihan väärässä ajassa ja väärien ihmisten yhteydessä. Emme ole koskaan kahdestaan. Itse asiassa kyllä minä saatan tietää. Ilman mitään Freudin opetuslapsia saatoin itse löytää avaimen, juuri nyt.

Yksinkertaisella tavalla kaunis

Istun kahden tutun välissä, ja ulompana vielä kolmas. Kiva on istua. Marja on kuitenkin vähän vaisu. Se jotenkin automaattisesti vaikuttaa. Miksi hänen pitäisi olla koko ajan iloinen, ei muutkaan ole, minä varsinkaan. Kiva olisi ihan vain istua ja kuunnella, aihe on mieluinen, mutta vaatteeni haisevat homeelle. En voi liikahtaa ettei haju pöllähtäisi. Sitä ei mikään parfyymi peitä. Kädet ovat muistiinpanoja kirjoittaessa hankalasti kylkiä vasten.

Aiemmista asunnoista tai niiden pesutuvista tarttui jokin outo haju, joka ei oikein lähde pesemällä. Minulla on liian paksu takki, hikosin ja haju aktivoitui. Onneksi toisella puolella istuu ihminen, josta en erityisemmin välitä. Istun vähän toispuoleisesti. Miltä sekin näyttää? Marja luulee, että hänessä itsessään on mielestäni rutto?

Toinen tilanne, kun jään pois ratikasta. Törmäilen vähän äkkinäisesti ovelle, kun ratikka jarruttaa. Ohi mennessäni näen nuoren naisen, ehkä tytön vielä. Ilmeessä on häive halveksivuutta tai ylenkatsetta. Vaikka ei hän tietenkään minua katso, vaan eteenpäin ei-mihinkään. Ehkä tulevaisuuteen, joka on korkeintaan tämän viikon pituinen? Se on varmaan nuorison perusilme. Mutta silti tulee pieni psykoottinen tunne, automaattisesti. Huomaan sen jo liikennevaloissa, ja kun tiedostan - se siitä. Huvittava huomata, miten ohjelmointini on pielessä. Mutta en minä mikään robotti ole, enää.

Kolmas tilanne, hississä. Suomessa se on psykedeelinen paikka. Minua se ei ole koskaan vaivaannuttanut muita paikkoja enempää. Eipähän kukaan ainakaan odota mitään. Naapuri, nuori tyttö, on melko lailla samalla ilmeellä kuin raitiovaunun vähän vanhempi. Ehkä hän on selvemmin lapsi tai ehkä mieluummin niin, että kun olen juuri päihittänyt edellisen ohjelmoinnin, onkin ihan hyvä olla. Vahva, mutta herkkä olo.

Otan koirat vastaan kuin koirat enkä ihmisten korvikkeet. Näen ne. Ai tuollaisiako ne ovat? Aika veikeitä, harmittomia, kunhan ovat. En minä niiltä mitään odota. Ulkona on niin kirkasta, että maiseman yksityiskohdat paljastuvat. Vai onko se mieleni, joka on kirkas? Se on liittoutunut auringon kanssa. Vitut minä mikään syksyihminen ole eikä huhtikuu ole kuukausista julmin eikä kevät naruunmenovuodenaika. Kevät on rohkea vuodenaika, kevät on idealismia. Nostaa päänsä kylmästä, katkerasta maasta tietäen, että aikamme on lyhyt - Se on yltiöpäistä, se on kaunista, se on ihme.

Kävelemme lahdelle. Joku lenkkeilee. Valitsen tien, jota en ole koskaan ennen mennyt.

Odottelen postista Kaksi kevättä -nimistä romaania. Halusin sen, koska se on yksinkertaisella tavalla kaunis.

Naapurit

Kerrostalossa naapureita ei juuri näe eikä kuule. Pari päivää sitten kuului ihmisääniä ja ihmettelin, että mitä ne möykkää. Kuusi tuntia myöhemmin huomasin, että olin unohtanut ulko-oven auki. Toisen seinänaapurin olen nähnyt joulukuisen muuton jälkeen kerran, toista en kertaakaan. Tänään ulos mennessäni tuli vastaan tutunnäköinen partasuu. Se katsahti isompaa koiraani ja näytti hyväntuuliselta. Sisälle palatessani tarkistin asian nimilistasta: Samassa rapussa asuu lahjakas muusikko, nouseva kyky, jonka keikalla olin joitain viikkoja sitten. Tuolla se alakerrassa siis elelee ja näppäilee kitaraansa, josta syntyy amerikkalaisenkuuloista musiikkia. Varasin kyseisen herran albumin kirjastosta. Vaivattomampaa olisi ollut kävellä muutama kerros alaspäin. Kuuntelen Cigarette Stumpin samantien.

(Mieluummin näin kuin että naapurissa asuisi kasarihevihirviö. Yhdessä ovessa lukee nimittäin Putaansuu, mutta muutettuani tarkistin, että euroviisuvoittaja asuu ihan toisella puolella kaupunkia.)

Muutama viikko sitten, kun olin yökerhossa, eräs tuttuni törmäsi ennalta tuntemattomaan matemaatikkoon. Paljastui, että he ovat seinänaapureita.

Välähdys

Harhailen hyllyjen väleissä etsimässä pelastusta. Haalin viisi runokirjaa; kiinalaista, venäläistä, suomenruotsalaista. Etsin pianomusiikkia, jonka kylmässä viimassa voisin lämmitellä. Palautan ne heti, kun tämä on ohi. Aurinko paistaa jotenkin varovaisesti, kun kuljen manskua takki auki. "Kerran laivat seilaa kohti tähtiä / kerran räjäytetään suuri käytävä / kerran sulatetaan aurat miekoiksi / kerran tyhmyritkin kelpaa Jumalan kynäniekoiksi"

En halua kuunnella huonoa musiikkia enää koskaan. Ostan paketillisen kidutettua eläintä ja vihreäksi värjättyä vettä, jonka kyljessä lukee "kevyt olo". Paketti sujahtaa runokirjojen väliin, pullo tuntuu kömpelöltä. Raitiovaunussa sekavaksi murjoutunut mies pitää monologia rumalla äänellä. Kuuntelen Baikonurin uudestaan ja uudestaan.

Päivänkierto

Herään miekka survaistuna kylkeen, kurkussa viilto. Katto matalalla kuin lapsuuden majoissa. En tosin tainnut lapsena juuri rakentaa. Olen sidottuna sänkyyn, mutta onneksi on Haranin tytär, Nahorin vaimo (1 Moos. 11:29), joka aukaisee siteet. Napsautan keittimen päälle. Eilinen oli pimeä kuin marraskuu, mutta kun otin jalat alleni, maailma nytkähti eri asentoon. Arkeologisiin kaivauksiin ei ollut paluuta, sillä mieli oli päättänyt tehdä yli 2000 vuoden hyppäyksen Palestiinasta pikku pietariin, eikä niillä kaiveluilla saanut mitään uutta tietoa.

Olen niin ajatuksissani, että hyppään ratikkaan, vaikka bussiin piti. En tiedä, pääsenkö tänään perille mihinkään, mutta matkantekohan oli tärkeämpää kuin määränpää.

Nyppysukkisraitasukkatähtitennaritytöllä on elokuvalliset kasvot. Kuljen tänään humanistien reittiä. Senaatintorilla täytyy olla merkityksellisyyshiukkastihentymä. Liukas Mies tulee antikvariaatista, jonka näyteikkunaa hän tuijotti viimeksi. Sisällä salissa huomaan olevani hiessä. Kävellä edellä pitkiä käytäviä, etsiä oikeaa ovea, säilyttää ulkoinen tyyneys, vaikka voisi sinkoilla pitkin seiniä ja silmät pälyillä kuin amatöörirosvolla.

Menen väärälle ovelle.

Ja sitten kaikki taas muuttuu, kokemus on niin toisenlainen, että enemmän kuin hätkähdän itseäni. Tältäkö se maailma näyttääkin, leppoisalta. Että voi olla rauhassa. Vieressä istumista ei sovi aliarvioida.

Joku miehenpuoli pöydässäni lukee iltapäivälehden tarkkaan. Porsas on heitetty chilikastikkeeseen uimaan ja onnistuttu mielestäni yllättävän hyvin. Kun olen rauhallinen, näen sujuvasti kaiken. Ympäristö hahmottuu. Reseptorit ovat auki. Jos ne eivät ole, paikan on ottanut ahdistus. Niinpä se, mitä Kyyjoen Ylijumala on kritisoinut, ei olekaan hänen miehensä ominaisuus. Epäkäytännöllisyys voi toki olla ominaisuus ja se ettei ole niin tarkka kuin toinen, mutta niissä ei ole mitään lähtökohtaisesti kielteistä, vaan pikemminkin neutraalia, usein positiiviseksikin koettua suurpiirteisyyttä tai sympaattista taivaanrannanmaalausta. Heimon Ylijumala on tuonut omia kielteisiä tunteitaan mukaan tilanteisiin. Sitä, että kokee itse jäävänsä vaille. Tottakai kipujen miehen pitäisi nähdä tämä, mutta kyseinen mies ei näe - ja siinä ovatkin epäonnistumisen elementit koossa. Opetuslapset kärsivät eikä heille selitetä mitään. Ego ja tyytymättömyys paisuvat niin, että se näkyy myös lasten kanssa. Hehän osin samastuvat kristukseen jo häntä syljettäessä ja ruoskittaessa. Imitatio Christi. Sitä paitsi viha kohdistuu usein koko triangeliin. Se tulee yhtäkkiä, eikä sille ole vastavoimaa. Mitään toimintaohjetta ei ole, peli on menetetty. Köyhistä kalastajista tehdään Mestareita: Pitäisi itse tajuta ja haluta. Kaikki menevät samaan nippuun, kaikki kolmijalkaiset, vaikka kalastajat lähinnä kaipaisivat sitä mitä nuoret koiratkin.

Se on Ylijumalan tapa selvitä, mutta selviääkö hän? Saavuttaako hän ne tärkeimmät päämäärät, jotka kaikilla on lopulta samat? Mikä olisi toinen vaihtoehto? Elämässä on vaihtoehtoja, mutta myös kyvyttömyyttä ja ymmärtämättömyyttä valita oikein. Kuka kuuntelisi neljätoistavuotiasta lapsisaarnaajaa?

"Gaudeamus igitur: Vivat nostra societas" Kun palaan jo puoli kolmelta, ensimmäinen ajatus on: 'Olen ihmisenä ihan suunnatonta kuraa'. Se kuulostaa raflaavuudessaan hauskalta. Yllätyksiä ei tarvitsisi etsiä, maailma kyllä tuo niitä. Riittää, että heittäytyy, ilman laskuvarjoa, ilman sateenvarjoa, silkkaa kyllästyneisyyttään. Vielä muutama runo kuolevalta vanhalta mieheltä. Vedän keuhkoihin mustaa ilmaa, yö virtaa suoniin. Uni tulee kuin jättimäinen moukari.

"Seuraan tähteäni
Tiesin lähteväni matkaan

Kuin rakkaus se minua vainoo
Kuin kaipaus sydämen kahlitsee
Kuin sairaus tahtoonsa taivuttaa
Tiedän mitä teen" 


CMX: Joet

Taaperot

Kysytään Jumalalta neuvoa: Rukoillaan, avataan Raamattu summittaisesta paikasta. Luotetaan johdatukseen. Katsotaan tähtiä ja odotetaan merkkiä. Etsitään guru. Auktoriteettina voivat toimia isä, äiti, puoliso, pomo, julkimo, jopa taiteilija. Uskonto- ja elämänhallintabisnes kannattaa, haalitaan tavaraa ja naputellaan omakotitaloja, jotka jäävät kesken, kun jo erotaan. Tehdään ydinperheestä oma yksikkönsä, muuta maailmaa vastaan.

Jokainen profeetta on väärä. Jokainen suunta itsestä ulospäin on väärä. Jokainen ihminen on kuin oma planeettansa, oman planeettansa ainoa asukki. Kukaan toinen ei voi katsoa kuin ulkopuolelta, kuin avaruusoliota. Mutta jos Jumala on ihmisen ulkopuolella, se on väärä jumala, ihmisten muovailemia sääntökokoelmia joita ei missään nimessä tule noudattaa.

Käänny, käänny sisäänpäin. Siellä on Logos ja Gnosis. Siellä on Kristus.

Kuoleva jumala ja valkoinen susi

Vahvaa unennäköä.

Se on jonkinlainen viikonloppuleiri, voisi olla festari mutta en näe yhtään bändiä. Sisällä on hienot kokous- ja ravintolatilat, mutta sisäpihalla oleva ulkoalue on melko nuhjuinen. Varsinkin nuorempi väki dokaa siellä. Itsekin olen sillä puolella. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä, mutta olen jossain vaiheessa kemiläissyntyisen jeesuksen seurassa. Olemme hetken kahdestaan vierekkäin, kädet toistemme harteilla, niin kuin poseerauskuvissa. Hänellä on tiikerinjuovainen vaate. Äkkiä liikutun valtavasti. Jokien kultasuonet kumartavat. Tulee mieleen koko 16-vuotiaasta alkanut innoitukseni, ja hetkeksi keski-ikäistyneen, varsin arkiselta ja kuolevaiselta vaikuttavan nykyhahmon tilalla välähtää se saavuttamaton ja mystinen nuori kreikkalainen jumala, jonka tekemisiin olen vasta alkanut tutustua. Ehkä liikutun nimenomaan 16-vuotiaan itseni puolesta. Tämä hetki olisi hänelle aivan käsittämätön. Jeesus huomaa liikutuksen ja sanon hänelle, etten viitsi puhua niitä samoja juttuja, mitä hänelle on kerrottu satoja kertoja. Uskon, että hän ymmärtää, toisaalta voisin olla itsekkäämpikin. Hän lähtee sisälle, arvelen, että nukkumaan. Jään vielä jatkamaan iltaa, kello on luultavasti jotain kaksi yöllä. Tulee mieleen, että voisin itsekin siirtyä yöpuulle, kun toinen päivä ja ilta ovat vielä edessä.

Otan paidan pois, heitän löytämäni hangon olalle ja lähden sisälle. Joku huutaa, ettei nyt ole mikään heinäntekoaika. Näen jeesuksen ravintolan puolella illallisella. Menen etuovesta ulos kadulle. Päätän, etten ala pelleillä ja jätän hangon pystyyn seinän viereen asfaltille. Tulen takaisin sisälle. Arvelen, että saattaisin hyvinkin olla hänen pöydässään, jos en olisi halunnut olla niin cool.

Ehkä se on jonkinlainen kaava, että varaudun niin voimakkaasti varautumiseen, että katoan paikalta, vaikka ei ihmisten epäluuloista ja huonoista puolista tarvitsisi välittää. Silloin ehkä voittaisin luottamuksen. Ei kukaan muu ole jumala kuin minä itse. Väärät jumalat tulee murhata, isät ja äidit.

Kaksi mustaihoista poikaa pelaa näytösluontoisesti jalkapalloa. Se kuuluu viikonlopputapahtuman ohjelmaan. Kentän takana on metsikkö, josta tulee sudeksi tulkitsemani eläin. Se on valkoinen ja aika pieni, Mörköä pienempi. Se voisi olla koirasusi tai villiintynyt lemmikki - se ei ehkä käyttäydykään ihan niin kuin susi. Toisaalta juuri valkoinen susi symboloi tiedostamatonta ja thanatosta. Se puree koiriani ja myös minua, kun puolustan heitä. Se lähtee seuraamaan. Mörköni huulet ovat ihan rikki puremista ja yritän pitää Haranin tyttären kaukana ihan jo henkensä vuoksi. Minua se puree käsistä ja perseestä.

Se seuraa meitä kotiin asti, Lahjanpuiston asunto tietysti. H ja A ovat myös paikalla. Saan lopulta eristettyä suden yhteen huoneeseen, entiseen minun huoneeseeni, ja laitan oven kiinni. Kaikki huoneet ovat muuten tyhjiä, asunnossa ei ole mitään. On vaikea keksiä, mitä villieläimelle tekisi. A ehdottaa, että katkaisisin veitsellä sen pään. Ei onnistuisi minulta ja saisin aika monta puremaa. Itse ajattelen myrkyttämistä, mutta olisihan se ilkeänoloinen temppu. On epäilys, että viranomaisteitse elukka saattaisi jäädä eloon. Haluan ehdottomasti, että se kuolee. Se on kuitenkin purrut minua ja koiriani lukuisia kertoja. Myös erilaisten tautien vaara on olemassa. Tilanne ei taida ratketa mitenkään. Selaan puhelinmuistiotani, mutta ei ole ketään, jolta kysyisi neuvoa. H ja A vain seisovat käytävällä.

Herätessä on outo olo. Kun tutkin valkoisia susia, törmään pian Tor-Björn Hägglundiin, jonka heitin inhoten pois vajaa kymmenen vuotta sitten. Katselen ikkunasta suojatielle, jossa toistensa ohitse kulkevat ihmiset pysähtyvät. Katselen sitä kuin elokuvan kohtausta. Jalkani ovat tukevasti maassa, mutta ei se ole tämä maa, vaan uusi ja tuntematon.

Marketissa

"...and the times they are a changin'..." soi eikä mikään halpa iskelmäpoppi, kun astun kauppaan. Punnitsen banaanit ja sipulit. Ihmiset väistelevät kuin vain suomalaiset osaavat. Jonossa ennen minua on omaa ikäluokkaani oleva niin sanottu äijä, jonka ammattiliitto ja suosikkiradio-ohjelma on mahdollisesti samanniminen. Hän ostaa kahden käden sormilla laskettavan määrän puolen litran Karhuja. Kun myyjä ojentaa kuittia, mies kävelee ohi. Myyjä on uusi kasvo, miellyttävän herkänoloinen nuori mies.

Itseluottamus tuntuu olevan asia, jolla pelataan ihmisten kanssa. Mutta entäpä sitten, kun pitäisi sopeutua muuttuviin tilanteisiin, rooleihin, haasteisiin? Luulenpa, että näennäisesti hauraampi ihminen on joustavampi, dynaamisempi.

Katsotaanpa vaikka näiden kahden ihmisen (joita en tunne!) mahdollisuuksia. Kymmenen vuoden sisällä kassamiehellä on potentiaalinen mahdollisuus löytää toimiva parisuhde, hedelmällisiä ihmissuhteita, perustaa perhe sekä onnistua ja edetä työelämässä. Miksi? Hän kykenee reagoimaan elämän eri haasteisiin monipuolisesti, hän kykenee ottamaan erilaisia rooleja. Hän sietää itsessään avuttomuutta. Hänestä ei todennäköisesti tule johtajaa, mutta johtajathan vain ampuvatkin "kalliit päänsä seinille".

Entä tämä toinen mies? Hän on sama koko ajan. Hoitaa ehkä työnsä ("kyllä minä nämä hommat osaan"), käyttää alkoholia liikaa ja aina samalla tavalla, ihmissuhteet ovat riitaisia ja hankalia. Perhettä hän tuskin tulee perustamaan. Mahdollisuudet henkiseen hyvinvointiin ovat heikot. Miksi? Hänellä on tiukasti lukkoon lyöty identiteetti ja toimintamallit, joita ei voi varioida. Hän ei voi olla heikko. Kaikkea ohjaa pätemisen tarve, itselleen ei voi näyttää avuttomuuttaan. (Ehkä hän laskuhumalassa avautuu yhden kerran kaverilleen, yhden lauseen verran, kirosanojen tukiessa miehisyyttä.) Ehkäpä hänen elämänsä onnistuisi, jos hän pääsisi jollekin johtopaikalle, mutta se tuskin tulee toteutumaan.Pikkupomojenkin paikkoja on vähän ja ne menevät niille, jotka hallitsevat kokonaisuuksia, monenlaisia tilanteita ja osatekijöitä. (Vaikka mitäpä minä työelämästä tietäisin, kun olen vain kuunnellut ihmisten puheita ja lukenut kirjoja.)

Ihmisten arvostus tai suosio ei kovinkaan hyvin korreloi ihmisen kyvykkyyden ja mahdollisuuksien kanssa. Sille ei oikeastaan pitäisi antaa arvoa. Kaikkihan tiedämme, että nokkimisjärjestyksen kärjessä yläasteiässä olevat ovat kymmenen vuoden päästä ihan toisessa päässä. Sitäkö tarkoittaa sanonta "Hiljaiset perivät maan"? Kun olin lapsi, äitini teki siihen muka humoristisen lisän: "koska eivät ymmärrä kieltäytyä". Olenko ainoa, jonka korvaan tuossa soundaa kateus?

Ajat ovat muuttuneet, taas kerran. Ja se liike on tietysti olemassa koko ajan. Ehkä Dylan on turhan kirkasotsaista tämän päivän yhteiskunnassa. Vai onko? Maailma menee kohti tuhoa ja kaikki me emme mahdu siihen tähtilaivaan, joka vie meidät turvaan, mutta vanhat mallit ovat murtuneet ja uudet mahdollisuudet vyöryneet tai vyörymässä tilalle. Joustavat sukupuoliroolit, vapaus toteuttaa itseään, uusi spirituaalinen tietoisuus...Perkele, minä viihdyn nykyajassa! Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että minun olisi pitänyt elää 60-70 -luvuilla löytääkseni paikkani, mutta se ajatus perustui väärinkäsitykseen. Väärinkäsitykseen kyseisestä ajasta ja väärinkäsitykseen itsestäni. Mahtavaa! Hieno kauppareissu!

Elokuvallinen elämänopas

"Kaiken olevaisen keskipisteessä nukkuu luojamme. Ei meitä ole tomusta ja kylkiluista tehty. Olemme Jumalan unikuvia, jotka valaisevat hänen ikiyötään.

Teologit ovat eksyksissä, ja papit ja profeetat johtavat meitä harhaan. Jumalan tarkoitus ei löydy laeista, käskyistä ja pyhistä kirjoituksista, vaan klassikkoelokuvista. Avatkaa silmänne ja katsokaa maailmaa niin ymmärrätte, ettei Jumala ole moralisti, vaan esteetikko, lopullinen kriitikko, ja elämä on elokuvaa."
 
-Kerttu Kara-

Dreaming Light

Suddenly, life has new meaning... Anathema alkaa soida päässä. Pukeudun valkoiseen paitaan, jossa on piikkikruunupäisen miehen kuva ja käyn vuoteeseen. Mörkö löntystää eteisestä, katsoo minua lempeästi, lysähtää karvamatolle ja huokaisee. Pienempi kiepauttaa pitkulaisen ruumiinsa jalkojeni päälle. Lämpö ja pehmeys tuntuvat peiton läpi. Tunnen vasemmassa pohkeessani takamuksen painon ja oikean säären ja polven seutuvilla pienen karvaisen pään. Vartalo ja suu värähtelevät nukkuessa. Hellyys, kiintymys ja luottamus tuntuvat melkein kipuna rinnassa. Se ei ole mitään hyrisevää lämpimäistä tunnetta, vaan muistuttaa surua ja viileästi puhaltavaa tuulta. Se murtautuu läpi pinnan yhtä vaivattomasti kuin kuikka sukeltaa hiljaisella järvellä.

Ehkä minulla ei ole pintaa. Aamuyöt ovat paljaita kuin ilmeet teloitusjonossa. Voiko siinä vaiheessa tietää, että on menossa kohti valoa, kohti rakkautta vai katoaako kaikki entiset uskomukset, kun tilanne on käsillä? Tuleeko rauha vasta kuoleman hetkellä? Eikö matka sellistä tuoliin voi olla tyyni? Eivätkö kasvot voisi olla kirkkaat?

Jos Nasaretilainen huusi "Eeli, Eeli, lama sabaktani", miten me viheliäiset voisimme olla sen lähempänä? Missä Kristus oli silloin? Missä Kristus on silloin, kun pelkäämme kuolemaa, kun meidät valtaa kauhu? Ei ainakaan ihmisten (tarkemmin sanoen miesten) tunkkaisissa opeissa.

Olemassaolo

Kohtaaminen voi olla kohtalo. Tuo mies kirjoitti asioista, joista näin unta. Yhtäkkiä sana 'lumikko' tuli vastaan joka paikassa. Tuo mies on siitä kaupungista, joka oli nuoruuteni pariisi, kulkee sen katuja etsien mysteeriä. Tuolla miehellä on sama nimi kuin Kyyjoen sympaattisimmalla asukkaalla. Kyyjoki ei ole kartalla, mutta se on enemmän olemassa kuin vaikkapa Oulu, jossa en ole koskaan käynyt.

Jos haluaa löytää tien, jota seurata, on antauduttava merkkien edessä. Usko on sivuseikka. Tähtimerkit, jäljet lumessa, alitajunnan symbolit...Onko tämä mieletöntä? No sehän hienoa, sillä minä en ole mieleni. Itselläsi on kasvi päässä!

40 päivää

Värjään aamumunani sipulinkuorilla, pääsiäinen ei ole ohi. Unessa oli polttarit ja irtovessanpönttö. Onko Aitolehti joku kirjallinen hahmo, kuulin kyseltävän. Paistoin mökin takassa makkaraa ja makkarat vain katosivat - salakäytäviin? Toisaalla ostin savukkeita ja myyjä oli niin tyly että menetin malttini. Kaupan ulkopuolella odotti peililasipäisten miesten porukka, johon myyjäkin kuului. Onneksi minäkään en ollut siinä yksin, vaan tukena oli joitain sukulaisia ja Haranin tytär. Selvittelimme välejämme kerrostaloasunnossa, jonka pohjaratkaisu oli sama kuin Liukkaalla Miehellä Lauttasaaressa. Ei se tosin niin siisti asunto ollut ja joku rikkoi pulloja lattialle. Koirani piti varoa tassujaan. Mitä siellä parvekkeella tapahtui? Oliko Ruutu taas hölmöillyt vai Balotelli? Ehkä se oli itsemurha-aie, japanilaisittain, kun kunnia on mennyt. Kaikki päättyi lopulta hyvin: Kukaan ei kuollut ja asiat sovittiin. Niinhän se elämässä yleensä menee.

Koira näkee murisevia unia sängyn alla. Samaan aikaan ambulanssi ajaa ohi. Vai onko se sittenkin jäätelöauto. Vaaleanpunainen nainen pyöräilee hiljaa. Päivä on kirkas kuin huomenna ajatukset. Olla elossa ja potkia - lastenkaltaiset löytävät Valtakunnan, eivät älykköangstaajat.

Salakäytävät

Haluan nukkua sinussa, kaarevassa kaipuussa. Haluan hukkua sinussa, niin kuin merimies sataman ensimmäisessä maalatussa naisessa. On hyvä olla yksin, jättää tyhjät paikat valkoisiksi ja vapaiksi, rauhaan. Mutta jos vuoteen keskellä on vain pieni kolo, minä en putoa tuonelan jokeen, vaikka se virtaa tämän maan halki. Oma koloni, anno domini 1945. Sota on loppunut. Toiset eivät palanneet koskaan.

"Sunday nights could be tender", kirjoittaa nyrkkeilijänimellä 'Kallioportaan Karu' tunnettu ambivalentti holisti vuonna 2014.

Sanoista

Ehkä näistäkin sen huomaa, että kun kirjoitan, voin tunnissa olla jo ihan muualla. Yleensä se vaatii seuraavan päivän, monesti useammankin. Se ei tee tunnoista yhtään sen pinnallisempia. Ne eivät synny tyhjästä eivätkä ne katoa tyhjyyteen. Ne ovat koko ajan olemassa, mutta yleensä kauempana tai hienoviritteisempinä. Vaikeampina tunnistaa.

Löytäminen, tarttuminen, käsitteleminen ja uudelleen näkeminen ovat niitä syitä, miksi haluan käyttää sanoja. Poropeukalon työkaluja. Minun talossani ei ole mitään konkreettista, mutta se ei ole yhtään vähemmän asuttava kuin punainen tupa metsän laidalla. Eikä edes ekologinen vaihtoehto, koska löysin sanat uudelleen uusien teknologisten välineiden myötä. Nämä eivät ole sulkakynän piirtämiä sanoja, siihen minulla olisi turha kynnys.

Pääsiäinen

Ylikasvanut siili, ylikasvanut maskuliinisuus ja ylikasvanut humala. Jäbyys. "Mikä boogie? Jasu on hyvä tyyppi! Pelkäätsä? Pelkäätsä vittu oikeesti?" Jostain muualta kysymys minulle: "Mistä täältä pääsee ylöspäin, maan pinnalle?" "Ei täältä pääse ylöspäin", vastaan kysymykseen jota en ymmärrä.

"Onko ginillä väliä? Onko S-etukorttia?" Vastaan kaikkeen ei. Väsähtänyt nuori mies Vaasasta puhuu poliisista, joka oli tullut veljen asunnolle ja on huolissaan, pääseekö tupakalta takaisin sisään. Vakuuttelen, että kun on kerran päässyt sisälle ja takki on siellä, mutta kun hän tulee perässäni laajalla liikeradalla, matka pysähtyy ovimieheen: "Sä oot ihan vitun jurrissa", kuulen.

Kirjoitus keskeytyy, kun kiltti tuntematon tuo eteeni kolme drinkkiä, joita en ikinä itse tilaisi. SOAD ja Sabbath soi. Pääsiäinen. Tämä tuntuu niin väärältä. Illan viimeinen hidas. Suoraan kipeästä nuoruudesta, se Foreignerin kappale vuodelta 1984.

"You cut my heart in two and feed me the pieces" - muutamia pitkiä vuosia myöhemmin. Yritän englanniksi: You broke my heart, 'cause you don't understand what you are doing. You don't see me, you don't see, why things go like that. That's hopeless. What I suppose to do? Destroy my own life, my happiness? Do you really want that I deny myself and I am afraid of everyone? I have to protect myself, I am not so strong, out of influences. The best I did today, was to escape, escape from the fire. And I could have give you a finger, the middle, when I left the tram, but I didn't. But you did. I set the table in two places, but you ignored. It is not about me, and if you don't get the point, there's no future. I hate Mrs. Hyde (and forgive me if the grammar is not perfect.)

Jokainen ystävällinen ihminen on ulkomaalainen ja jokainen bussi vie Espooseen. "And all that I know is I love you", laulaa Vincent. I love Dr. Jekyll.

Canis lupus familiaris

Mihin koiraa tarvitaan? Ei kerrostalon ylimmässä kerroksessa tarvitse vahtia ja ruokani metsästän Alepasta. Seuraksi vai? Joku afrikkalainen muslimi sanoi, että ihmiset ottavat koiria, kun eivät voi tai osaa olla toistensa lähellä. Ihmisten korvikkeita? Lapsi, rakastettu, jopa äidiltä puuttunut hellyys, mutta eniten ystävä. Kuka muu tervehtisi iloisesti joka päivä? Kuka muu lähtisi juoksemaan tai kävelemään kanssani? Kuka muu ei heitä typerää huulta (jota monet läpäksi kutsuvat), mutta katsoo silmiin ja nauttii? Koira päihittää kehnot ihmissuhteet, matalamieliset kollot. Ja kun minä itken, koira ei yritä ottaa minun taakkaani tai neuvo tai vähättele, vaan koira jää istumaan viereeni vähän pitemmäksi aikaa kuin yleensä. Kun halaan, se ei purista liian pitkään tai kovaa.

Pitkäperjantai

Luulin, että tänä vuonna pääsiäisen aika ei jättäisi jälkeä, mutta kiitän tästä kivusta. Mestarin ympärillä oli paljon ihmisiä, mutta kuolemassa hänkin oli yksin, ja ehkä yksinäisyys on meidän aikamme kuolema. Kadut ovat hiljentyneet, yö saapunut. Katselen taivaalle. "Kuu kulkee hiljaa / yksin / ja unelmoi"

Tänään avautuivat taas reitit moniin suuntiin. Harmaa päivä työnsi räntää, näin arjen sisään, opin uuden kulman. Mutta sitten menin jonnekin pois, pimeyteen tai häilyviin varjoihin. Yritin tehdä kotini maahan, jossa tahtoisin olla vain käymässä. Juoksin karistaakseni kaiken pois. Juoksin vanhoja jälkiä: "It makes no difference how deeply seated may be the trouble, how hopeless the outcome, how muddled the tangle, how great the mistake. A sufficient realization of love will dissolve it all. (...) Intangible. Eternal. Without beginning nor end. The nameless, formless energy that permeates all living things." Eikä minun tarvinnut pelätä.

Mestari vei minut kuitenkin lopulta muistojen äärelle. Muistojen, jotka eivät koskaan toteutuneet. Eksyin maailmaan, jossa minun olisi pitänyt olla, kun olin nuori. Maailmaan, jossa te olitte, ettekä voi ymmärtää, kuinka kaipasin. Minun kädessäni olivat levyvihkot, joissa isähahmot lauloivat synkkiä laulujaan. Teidän käsissänne olivat toistenne kädet, halasitte, ja Suuri Tuuli puhalsi. Minun kädessäni oli sinietikettinen, ruskea pullo ja huusin: "Minä rakastan teitä kaikkia" - ja torilla varikset nauroivat. Teidän kätenne olivat puhtaat ja soivat. Te rakastitte. Mutta minä en ollut siellä. Kaipaanko aina sitä, mitä ei ollut? Se on autiutta. Ja mistä tämä nyt tuli, valohan oli minussa. Tämä tuli hänestä, jolle minulla ei ole vielä nimeä. Hän ei ollut paikalla kellokeskiviikkona, kun kuljimme exodusta, pääsemättä koskaan luvattuun maahan, mutta joku mainitsi hänet. Olen tavannut hänet vain kerran viime syksynä. Se oli ainut keskustelu koko teologivuotena, jossa oli jotain mieltä.

Minulla on toinen jalka toisella puolella ja toinen toisella, mutta tiedän, kummalla jalalla on paino.

Näe nälkäsi

Luen aamun sanomalehdestä, että onnellisimmat britit ovat pohjoisirlantilaisia, vaikka heillä on paljon huonommat aineelliset olot kuin tyytymättömillä lontoolaisilla. Haastateltavat sanovat, että onnelliseksi tekevät toiset ihmiset: ystävät, parisuhde, perhe. Tutkimuksen mukaan onnellisuutta tuo myös omavalintainen osa-aikatyö.

Onko sinulla paljon ystäviä? Onko sinulla toimiva parisuhde? Onko sinulla hyvät välit perheeseesi? Oletko osa-aikatyössä? Jos vastaat kieltävästi, kysyn (vaikkemme olekaan ihan brittejä, mutta osa samaa eurooppalaisuutta):

 Eikö onnellisuus ole tärkeintä? Eikö sen eteen ole käytettävä kaikki resurssinsa ja vasta sitten, kun on saavuttanut reunaehdot, voi edes ajatella muuta?

Tuntuu, että aina välillä löydän langan pään, mutta se katoaa aika pian. Lanka on punaista villaa, jostain syystä ei edes kovin tummaa. Tuntuu, että välillä saan maistaa tavallista laitosruokaa ja maistelen sitä kuin olisin Chez Dominiquessa, mutta arki on nälkää. Mitä on asketismi? Ei se ole kurinalaisia elämäntapoja, vaan maailmasta vetäytymistä. Ihmiset ovat maailma, jossa elämme. Keskiaika ja nykyaika lyövät kättä. Susi on edelleen laumaeläin. Voiko vetäytyä tahtomattaan? Vai tahtooko kenties jotain muuta? Entä jos joku roikkuu parvekkeen kaiteessa kiinni? Joku, jota ei tunne vai jonka on pietarina kieltämässä? Pitäisikö minun perustaa kirkko? Pitäisikö minun lähteä sotaan itseni puolesta niin kuin jokin aika sitten.

Se oli ihmiskunnan ja eläinkunnan välinen sota. Jääkaappi oli rikki ja käytin viikon verran parveketta siihen tarkoitukseen. Vähän kuin olisi ollut mökillä. Muutama kananmuna oli irrallaan lattialla ja varis vei ne, tosin rikkoi yhden kiireessä. Tunsin luolamiesaggression päättäessäni puolustaa ravintoani. Luin kaiken käsillä olevan tiedon variksista ja niiden käyttäytymisestä. Se on niin fiksu lintu, että osaa vetää kalamiesten siimat avannoista ja syödä saaliit. Toisaalta se on niin vittumainen, että varastaa sakkolaputkin autojen tuulilaseista. Päätin olla viisaampi ja ilkeämpi. Asetuin passiin parvekkeen ovelle kuvitteellinen haulikko kädessäni.

Nyt jääkaappi on kunnossa, mutta talvi tullut takaisin. "Talvi meissä" niin kuin Taivaanvuohessa huudetaan. Olen lukenut ahmittaviksi tarkoitettuja kirjoja ja oppinut niistä huonoja käytöstapoja. Sekin on välillä tarpeen. Ja kun nyt koko ajan käytän ruokasanastoa, etsin tekstin päivältä, jolloin viimeksi olin onnellinen.

Lähden ulos. Näen isän hakevan lastaan tarhasta. Tulee parempi olo. Kävelen sattumanvaraisesti Taka-Töölössä. Jäätävä tuuli puhaltaa. Ihmiset näyttävät siltä kuin olisivat eläneet koko viikon, eivätkä kaivautumassa kalmistoistaan silmät palaen. Sormet palelevat, kun yritän kirjoittaa kävellessä. Löydän mahdollisimman räkäisen pitserian. Palveluhaluttoman etelämaalaisen naisen vieressä tiskillä istuu pieni poika. Haju on epämiellyttävä ja pöytäliinat likaiset. Ainoat asiakkaat ovat rikosta ja pahoinvointia tihkuvia nelikymppisiä, jotka ovat jo perjantai-iltansa aloittaneet. Pitsa on rasvainen kuin rapajuopon maksa, mutta mies joka tuo sen, on ystävällinen ja silmissä näkyy hyvyys. Leikkaan pitsaa niin että koko pöytä tärisee. Taustalla Jim-kanavan melusaaste pikkuruisesta kuvaputkitelevisiosta. Olen liituraitapaidassani ylipukeutunut tähän paikkaan. Katselelen ympärilleni. Jättimäisiä muovisia kasveja, joulukoristeita, akvaario. Huomaan, että pitsa on lähes myrkkysuolainen. Ilmeisesti tarkoituksena on juottaa asiakkaille mahdollisimman paljon olutta. Poistun enkä palaa enää koskaan. Toisaalta - ajattelen kadulla - minulla ja pitsan tuoneella miehellä taisi olla sanaton yhteys. Kuin siitä olisi sovittu, että me olemme tällaisen yläpuolella. Salaliittolaiset.

Kun tutkin maastoa tarkemmin, sen ympärillä on masentavan yksinäisyyden iljanteita. Vai nytkö sen oivallan, että ne mitä luulen vastakohdiksi, ovatkin yhtä lähellä toisiaan kuin vapaus ja yksinäisyys. Haluaisin ajatella niin. Sitä ajatusta sotkee eräs sunnuntai myöhemmin, Marian ilmestyspäivä, jolloin Maria todella ilmestyi minulle. Monta tuntia kaikki ikkunat olivat auki. Se ei ollut iljanteinen maasto, vaan jotenkin vakaa. Mutta niin kuin eräässä toisessa laulussa sanotaan, ihmettä ei voi jäädä odottamaan: "Paremman puutteessa jokainen saa tehdä ihmeensä itse."

St. Vitutus

Aika kipittää nopeilla peikon jaloillaan. Olen matkalla mustaan kuiluun. Kristian lähti aamulla, kun vielä nukuin. Yöllä tanssin koiran kanssa niin kuin Paula siinä laulussa, mutta siinä se oli kissa. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, tuijotti oikomökin ovelta. Paitsi että tämä Kristian on enimmäkseen nainen.

Perjantaina sukellettiin venäläisyyteen. Tätä puolta en ollut vielä nähnytkään. Paasasin diktatuurin hyvistä puolista ja vapauden tärkeydestä aamuun asti, mutta olisin toivonut, että olisimme jatkaneet siihen saakka, kun maailma on pelastettu. Siihen asti, kun lause jää kesken ja toinen noukkii valkoviinilasin retkahtaneesta kädestä eikä huolen kurtut siliä unessakaan. "Niin lähellä, niin kaukana" - ja mitä tapahtuu Suomessa. Täällä ei ketään tapeta, mutta markkinadiktatuuri hyväksytään hiljaisesti.

Minua luultiin 21-vuotiaaksi ja joku kysyi minulta Nightwishista. Sanoin, että se on sitä ratsastusmusiikkia ja että en kuuntele. Harkitsin ulkonäön vaihtamista. Eniten kuitenkin ärsytti suomalaiset "ravintolat", joissa tarjoillaan vain hanoista erilaisia nesteitä, mutta ei mitään syömäkelpoista. Siihen kai tottuu, kun ei muista ihan joka kerta mainoa. Kadulla päivystävät pika"ruoan" myyjät. Minikokoinen nakkisämpylä 3 euroa ja kelvottomia hampurilaisia. Tampereella oli sentään maahanmuuttajien pyörittämä pitseriakulttuuri. Joskin usein siitä tuli mieleen orjalaitos, joka palveli kännisiä moukkia, jotka eivät olisi ansainneet roiskeläppää kummempaa.

Tilasin sanomalehden viikoksi. Luin asuntoilmoituksia ja päättelin, että töihin meneminen on kaikkein typerin teko. Keskinkertaisella palkalla ei saa edes mieleistään kotia. Ellei unelmoi korsolaisesta korsusta.

Otan närästyslääkkeen ja nukun vihaisia unia, toinen silmä auki, ja silmässä punainen valo.

Uni

Näin täysin naurettavan unen, mutta se oli yksi miellyttävimmistä mitä olen ikinä nähnyt. Jollain opiskelijajärjestön tai vastaavan rastilla tekaisin nopeasti sanoituksen tai runonpätkän, josta koko Suomi innostui. Se oli kirjoitettu naisnäkökulmasta ja siinä oli kuulemma tavoitettu täydellisesti naisen sielunmaisema. En muista, mitä siinä sanottiin, mutta siinä oli korkokengät ja kaikki. Joku teki siihen upean sävelmän, Jenni Vartiainen levytti sen ja siitä tuli suuri hitti. Minusta tuli tunnettu ja kaikki naiset hakeutuivat seuraani kuin olisin suuri ja syvällinen mies. Ei voi väittää etteikö se olisi hivellyt. Eikä voi väittää etteikö olisi harmittanut herätä, krapulassa.