Totuudet

Sielun läpi käy viileä tuuli. Minuus on autiontuntuinen, vähän ränsistynyt rakennus. Kuuntelen lumenpehmeää kesälaulua. Kääriydyn ääneen ja unohdan unten birgitat. Hautaan unelmani, mutta jossain kytee toivo. Eilen ymmärsin elämästä jotain, mitä en koskaan aikaisemmin. Ymmärrys on aivan eri syvyysluokan asia kuin tieto. Tieto näyttäytyy usein kliseinä, omituisina vaatimuksina ja pinnisteltynä positiivisuutena. Sellaista pitääkin vastustaa, vaikka totuus löytyy samasta lähteenä.

Miten ilmaista totuus niin, että sen syvyys tulee ymmärretyksi? Tarvitaan monia eri tapoja ilmaista sama asia. Tarvitaan ydin, joka on karsittu kaikesta tulkinnasta, kaikesta banaalista ylimääräisyydestä. Tarvitaan uskonto, joka ei ole tietoa eikä edes uskoa, vaan mielentila. Ymmärrys, joka on kaikilla erilainen, vaikka asia on sama. Keskiössä ovat ihminen ja Jumala, ihmisyys ja transsendentti. Ei niiden välinen suhde vaan niiden olemuksen ymmärtäminen.

On ehkä helpompaa lähestyä ensin ihmisyyttä. Tuntuu jotenkin protestanttiselta katsoa hänen tekojaan eikä häntä itseään. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", senhän luterilainen kirkko on aina osannut, mutta "Jumalaa yli kaiken" rakastaminen on yleensä loistanut poissaolollaan. Onko Jumala todella ollut poissa? Eilen ymmärsin, että ihminen on yksi väline ymmärtää Jumalaa. Kun näkee ihmisyyden pohjaan, löytää perustavanlaatuisen samuuden ja samanarvoisuuden - ja löytää itsensä samasta vuotavasta ruuhesta. Miten ihminen onkaan pieni ja vähän - ja samalla jotain niin suurta ja kaunista, että sisällä lämpimässäkin alkaa tuulla.

Ihminen...kun ymmärrän mitä on ihminen, minulla on enemmän edellytyksiä lähestyä Jumalaa.

Merkit

Luotan merkkeihin.

Jo pian muuton jälkeen koin nämä kulmat mieluisimmiksi, missä olen elämäni aikana asustellut. Se taisi olla joku arkinen aamuyö, kun juoksin koiran kanssa tyhjän Taka-Töölön läpi ja koin sillä hetkellä olevani aika oikeassa paikassa. Mitä tulee merkkeihin...Halusin lukea jonkin näille seuduille sijoittuvan romaanin, joka osuisi mielellään lähelle nykyaikaa. Niinpä ajattelin lukea Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, joka kai sijoittuu Munkkiniemeen. Luultavasti törmäsin ensin Westön toisesta romaanista tehtyyn filmatisointiin...Mutta edelleenkään en näköjään pääse itse asiaan.

Noin viikko sitten kirjaston bestseller-hyllyssä nökötti Claes Anderssonin tuore aikalaisromaani. Takakannessa luki, että Anderssonin oloinen mies tuijottelee ulos meilahtelaisen asunnon ikkunasta. Saman tien oli selvää, että tämä oli merkki ja vastaus: Westö saa jäädä.

Unten antamiin merkkeihin luotan enemmän. Olin unessa Haadeen porteilla ja se oli seuraava tai sitä seuraava ilta, kun törmäsin sattumalta novelliin, jossa puhuttiin Lethestä, Haadeen läpi virtaavasta joesta. Kaiken lisäksi novelli oli erinomainen. Se kertoi harvinaisesta sairaudesta, jossa altzheimerin tavoin unohtuu menneisyys, mutta tässä tapauksessa se korvautuu tiedolla tulevaisuudesta. Ihmisen muistot kulkevatkin toiseen suuntaan, kaukaa tulevaisuudesta kohti nykyisyyttä haalistuen ja oheten matkalla...Taas minä jaarittelen enkä ehdi lukea tänä yönä ensimmäistäkään sivua saman kirjailijan uusimmasta romaanista.

Minulta melkein kiellettiin psykologiset trillerit, ainakin väsyneenä tai krapulassa, sillä menin eräästä numeroelokuvasta aivan sekaisin ja aloin laskea yhteen kaikkea mahdollista itseeni liittyvää, saisinko summaksi tietyn luvun. Elokuva tuntui tutulta, vaikka en ollut nähnyt sitä aiemmin. Kuin olisin itse sen kirjoittanut. Lopussa alkoi soida aavemaisesti yksi minun suosikkikappaleistani, tuttuakin tutumpi. "Hello neighbour", minulle kuiskailtiin.

Löysin numerokoodilla Mooseksen kirjoista minulle kohdistuneen selvän viestin. En tiedä, uskallanko olla paastoamatta vuorokautta helmikuun 9. päivä. Muuten voi tapahtua kauheita.

Ei mutta nythän minä muistinkin lumikon. Se vahvistaa kaiken!