Pyöräretki

Ajoin pyörällä satojen kilometrien matkan Heinolan mummolaan, kertomatta etukäteen mitään. Ovi oli auki, mutta talossa oli hiljaista. Isäntäväki oli ilmeisesti makuuhuoneessa - nukkumassa toivottavasti. Kiertelin ympäri tyhjää taloa. Setukka, tuo aikaa sitten kuollut äitini setä joka oli asunut äitini kotitalossa itärajalla, oli täällä. Hän oli jotenkin vino ja arvoituksellinen, mutta neuvoi suihkun paikan. Talon väkikin tokeni. Olisiko pitänyt ilmoittaa etukäteen, vastaanotto tuntui penseältä. "Parrankasvusi on kaventunut", huomautti talon emäntä kätellessä. Äkkiä paikalla oli muitakin vieraita, lapsuudenperheenikin. Vanhemmat eivät katsoneet minuun, kuin olisi ollut sopimatonta tulla. Koirani olivat myös talossa, joku hengitti vaikeasti niiden takia. Hän muistutti Sinun veljeäsi.

Se oli kyllä minun veljeni, jolla on vain sama nimi, jonka kanssa lähdin pyöräilemään pois. Veli muuttui Herra Ylpöksi ja pyörät autoksi, jolla kumpikaan ei osannut ajaa. Bensatankki alkoi suihkuta polttoainetta enkä saanut sitä loppumaan. Menetin hermoni ja lähdin kävelemään. Huusin kohti Heinolan keskustaa. Olinko minä se Ylppö vai olinko minä vain minä? Toinen henkilö olit ehkä Sinä, kun kerran uskalsin olla spontaani. Ei, veljeni se oli. Menimme hampurilaisravintolaan. Tarjousburgeri maksoi alle euron, mutta meillä ei ollut yhtään rahaa mukana eivätkä he suostuneet myymään velaksi.

Kyllä me lopulta pyörillä kuljimme. Mikä oli se kaupunki kaukana? Kun saavuimme perille, television uutistenlukijat olivat pukeutuneet mustiin, koska luulivat meidän kuolleen. "Odotimme teidän tulevan ainakin tuntia aiemmin", sanoi äitini. Olisi tultukin, jos alkumatkasta ei olisi ollut ongelmia. Vai oliko niin, että olimme nyt saapuneet Haadekseen?

"olen astronautti pimeän
leijun avaruudessa
menen pohjoiseen tai etelään
taivas pysyttelee piilossa

en pelkää mitään
en pelkää mitään enempää
kuin että, saavun perille
maailma pysähtyy ja ymmärrän
on kaikki ollut kuin
värjättyä vettä"

-Arto Tuunela-